Väsyttää.

 Olen viime päivinä huomannut itsessäni masennuksen merkkejä.

Kyseessä saattaa olla jo tutuksi tullut syysmasennus (etuajassa), tai ihan vain muuton ja suurten muutosten ja pitkän stressi-ahdistus-jakson jälkeinen tila.

Jos hetkenkin mietin elämää kokonaisuutena, päälle vyöryy epätoivo, kyllästyminen ja tyhjyys. Vaikka välillä on hyviä juttuja; on ihania ihmisiä, hauskoja hetkiä ja kivaa tekemistä, elämä on edelleen minulle aivan käsittämättömän raskasta.

Pienimmätkin jutut ovat suuri ponnistus ja kovan työn ja tuskan takana. Joudun venyä äärimmilleni, että selviän sosiaalisista - tai yhtään mistään - tilanteista. Kaikki tässä maailmassa on minulle liian vaikeaa. En haluaisi elää tällaisessa maailmassa.

Äärimmilleni venymisestä johtuen vaikeat tilanteet eivät myöskään ajan kanssa helpota; tilanteissa en ole oma itseni, joten ne eivät laajenna mukavuusaluettani. Ne eivät kartuta kokemusta, nimittäin tilanteissa ei ole minä, vaan joku selviytymiseen kehittämäni versio itsestäni. Siksi vaikeat ja uudet tilanteet tulevat tulevaisuudessakin pysymään vaikeina ja uusina. Joka kerta tuntuu ensimmäiseltä kerralta.

Tiedän, että siedättäminen pitäisi tehdä asteittain; pikkuhiljaa laajentaa mukavuusaluetta ottamalla ihan pienenpieniä askeleita. Mutta kun ne pienimmätkin askeleet ovat minulle mahdottoman suuria harppauksia, joissa joku selviytymispuoli kytkeytyy päälle. Jälkeenpäin hädintuskin muistan tapahtuneesta mitään. Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuisi täysin mahdottomalta ajatus soveltuvuuskokeista. Enhän minä osaa enkä pysty! En ole ikinä ollut! Enpä niin.