Alan helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

 Tämä näkyy varsinkin parisuhteissa. Haluaisin tehdä asioita yhdessä ja jakaa arkeni kokonaan toisen kanssa. Mutta aina huomaan lopulta olevani tilanteessa, jossa en uskalla enää tehdä asioita yksin - en osaa enää olla yksin.

Tämä tapahtuu varsinkin, jos minulle osoitetaan, etten pärjäisi yksin. Jos tuppaudut mukaan viemään roskia joka kerta, en lopulta enää usko voivani tehdä sitä ilman sinua. Jos jaan koko elämäni ja koko itseni sinun kanssasi, en lopulta enää usko voivani elää ilman sinua. Jään riippuvaiseksi, ja menetän uskoni omiin kykyihini.

Tähän vielä jos lisätään erinäisiä kommentteja, jotka vahvistavat orastavaa epäuskoa itseeni, kasvattavat syyllisyyttä erillisyydestäni, ja saavat sinut näyttäytymään silmissäni pelastajana ja ainoana oljenkortenani, lopputuloksena on katastrofi.

Siksi pidän kiinni itsenäisyydestäni ja erillisyydestäni. Siksi pidän kaikki - jopa kumppanini - käsivarrenmitan päässä itsestäni. En voi ottaa riskiä, että menetän itseni. Se tapahtuu valitettavan helposti.

Aina välillä otan itsenäisiä askeleita, vaikka pelottaisi. Avaan ovia, vaikka jokin ääni päässäni vakuuttelisi, etten voi - enkä edes oikeasti halua - tehdä mitään yksin.

Aina välillä menen uusiin tilanteisiin, tapaan uusia ihmisiä, kokeilen uusia asioita. Vaikka pelottaisi, ja vaikka yrittäisin taistella itseäni vastaan.

Lauantaina olin alastonmallina. Kuusi ihmistä tuijotti minua ja alastonta vartaloani koko päivän. En tuntenut häpeää tai pelkoa. Tunsin olevani elossa, ja oma itseni. Tunsin olevani sinut itseni ja ulkonäköni kanssa. Sain lempeitä ja hyväksyviä katseita, kauniita sanoja ja epäseksuaalista huomiota. Huomasin rakastavani sitä, että minua katsotaan esineellistämättä. Rakastan sitä, että saan ottaa huomiota ja katseita vastaan - ilman, että se velvoittaisi minua tekemään tai antamaan mitään.

Pärjään kyllä yksin, ja nautin pelkojen kohtaamisesta ja haaveiden toteuttamisesta - vaikka pelottaisi. Muistan sen taas hetken aikaa.

Minua on helppo ohjailla.

Olen ennenkin puhunut tästä, tai ainakin sivunnut asiaa. Minut saa helposti ajattelemaan ja sanomaan ja tekemään asioita, joita en oikeasti tekisi tai haluaisi tehdä. Mielipiteitäni on helppo ohjailla haluttuun suuntaan. Siinä yksi merkittävä syy ihmissuhteideni ongelmiin.

Ajaudun yleensä yhteen voimakastahtoisten ihmisten kanssa - sellaisten, jotka pitävät kynsin hampain kiinni omista näkemyksistään, ja jotka löytävät kaikkeen syyn mieluiten jostain muualta kuin itsestään.

Minä taas olen päinvastainen. Haluaisin kovasti miellyttää, ja olla sellainen kuin toinen haluaa. Löydän helposti syyt kaikkeen itsestäni - vaikka järjellä tietäisin, että toinen on mokannut. Ajattelen helposti, että perimmäinen syy on silti minussa, olen ehkä liian ärsyttävä tai tylsä, ehkä liian laiska tai ruma tai outo. Tai ehkä olen liian herkkä, ja siksi koin hänen tekonsa väärinä. Minusta saa liian helposti kynnysmaton.

Haluaisin, että asia olisi toisin. Ja välillä yritänkin pyristellä vastaan. Toivoisin vain, että kukaan ei yrittäisi puskea omia mielipiteitään ja näkemyksiään läpi - sillä läpi ne varmasti menevät. Mutta samalla hukkaan itseäni, ja lopulta tulen ottamaan etäisyyttä kyseisiin ihmisiin. Haluaisin rauhaa ja tilaa kehittää omat näkemykseni, ja pitää kiinni niistä. Haluaisin rauhaa ja tilaa olla oma itseni.

Olen heikko, herkkä ja haavoittuvainen. Jos vihaat niitä puolia minussa, tulen lopulta vihaamaan sinua. Voin luvata.

Kaikki synnit.

Homous on väärin. Mies on perheen pää. Kun pyytää virheitään anteeksi, kaiken saa  - ja kaikki pitää - unohtaa. Kaiken saa anteeksi. Meikkaus on väärin. Sukupuolia on kaksi.

Televisiota ei saa katsoa. Musiikkia ei saa kuunnella. Hiuksia ei saa värjätä. Ehkäisyä ei saa käyttää. Seksiä ei saa harrastaa ennen avioliittoa. Ei saa tanssia. Ei saa juoda alkoholia. Ei saa masturboida. Ei saa erota.

Tai niin minulle opetettiin.

Jätin vuositeksteistä pois yhden elämäni merkittävimmistä tekijöistä - kaiken pahan mahdollistajan - uskon.

Minut kasvatettiin vanhoillislestadiolaisuuden opein. Jo lapsena ihmettelin koko touhua; kuvittelin, että aikuiset vain leikkivät mukana lasten takia, vähän niinkuin joulupukin ja hammaskeijunkin kanssa. Pikkuhiljaa ymmärsin, että aikuisetkin ovat yhtälailla aivopestyjä. Ja niin olin lopulta minäkin.

Uskoa pidettiin kaiken pahan peittona, oppeja ja sääntöjä sovellettiin sairaisiin ja laittomiin asioihin, joita kotona tapahtui. Uskon avulla kiristettiin, uhkailtiin ja peloteltiin.

Lahkon ulkopuolista maailmaa demonisoitiin; ”epäuskoiset” kaverit eivät olleet kovin tavoiteltava tai hyvä asia. Joten ripustauduin koko yläasteen ajan uskovaisiin ”kavereihin”, jotka kiusasivat, haukkuivat ja käyttivät hyväkseen.

Lahkon sisällä oli selkeä arvojärjestys; muutama suuri suku (kaikki sukua myös toisilleen) johtivat koko touhua; sanelivat, mitkä synnit olivat sittenkin ok - tietenkin juuri ne, joita he itse halusivat harjoittaa. Sukuihin kuulumattomia syrjittiin, kiusattiin ja halveksittiin.

🤮

Minut pakotettiin lapsesta asti kulkemaan viikottain seuroissa - viettämään tuhottoman kauan aikaa tilassa, jossa on täysin ok, hyväksyttävää ja normaalia, että vanha ukko istuu edessä ja kertoo, miten asiat on ja miten maailma toimii, esimerkiksi että naiset hei, jos ette jaksa harrastaa seksiä kotona niin koittakaa vain jaksaa.

Kun perheenjäseneni vangittiin kymmeniä vuosia kestäneen perheväkivallan ja raiskausten takia, järjestettiin seurat. Seurat, joissa vanhat ukot yksi kerrallaan kävivät edessä kertomassa, miten koko juttu olisi pitänyt sopia ja hoitaa ilman virkavaltaa. Kymmeniä vuosia kestänyt väkivalta - joka ei olisi ikinä loppunut ilman virkavallan puuttumista - olisi pitänyt pyytää ja antaa anteeksi, painaa villasella ja unohtaa. Uhria syyllistettiin, alennettiin ja häväistiin, yritettiin vaatia ottamaan vastuu kaikesta. Kuuntelin tätä kaikkea järkyttyneenä ja häpeissäni.

Kerroin joskus, miten äitilleni soiteltiin vangitsemisen jälkeen uhkauspuheluita. Soittajat olivat lähes poikkeuksetta uskovaisia - näitä herran enkeleitä ja Jeesuksen oikeita käsiä. Matkalla taivaaseen, niin vanhurskaita ja autuaita kun ovat.

Kaiken tämän jälkeen aina ottaessani täällä puheeksi uskon, saan vihaisia viestejä - miten kehtaan haukkua toisten elämäntapaa ja vakaumusta. Tuo elämäntapa oli lähellä tappaa meidät. Kehtaattekin yrittää hiljentää minut.

Millainen jumala hyväksyy väkivallan, mutta ei vaikkapa tanssimista? Kuka haluaa taivaaseen, jossa ovat myös kaiken tämän sairaan paskan mahdollistajat ja hyväksyjät? Millainen ihminen puolustaa väkivaltaista raiskaajaa? Entä millainen jumala? Miksi hyväksyisin uskon ja siihen kuuluvat ihmiset, jotka mahdollistivat ja hyväksyivät väkivallan äitiäni kohtaan? Miten voisin antaa anteeksi? Tai varsinkaan unohtaa? Koskaan?

Olenko nainen?

(En halua vähätellä kenenkään sukupuolikokemusta.)

Saatte ihan rauhassa leikkiä noita teidän nais-miesjuttujanne. Jättäkää minut niiden ulkopuolelle.

Olen monta vuotta tehnyt perusteellista ja rehellistä tutkimusmatkaa itseeni, ja niistä vuosista ison osan kävin myös viikottain terapiassa. Kaiken tämän taukoamattoman pohtimisen, analysoinnin ja kyseenalaistamisen jälkeen väitän, että sukupuolijaottelu ja -ajattelu on olemassa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun tarpeeksi pohdit ja siten myös tajuat ja ymmärrät asioita, lopulta huomaat, ettei sukupuolia oikeastaan ole; jokaisessa ihmisessä on maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä. Ei ole lokeroita, ei ole mitään. Ne eivät oikeasti tarkoita yhtään mitään.

(Toki niitä pitää käyttää puheessa ja esimerkeissä, elämmehän sen verran takapajuisessa maailmassa, jossa esimerkiksi epätasa-arvoa on edelleen olemassa määrättömät määrät ja sukupuolinormit ja -jaottelu on merkittävässä roolissa. Pitää käyttää sitä kieltä, jota kuulijat ymmärtävät.)

Ennen kuin pääset siihen pisteeseen asti, että tajuaisit tämän, voit jo tehdä asioita ollaksesi parempi; voit kohdella muita hyvin ja kunnioittavasti, voit opiskella lisää, ja voit antaa jokaisen ihan itse määritellä itsensä. Vaikket vielä ymmärtäisi, miksi se on tärkeää.

Tuntuu, että kalju pääni on alkujärkytyksen jälkeen ihan ok ja hyväksyttävissä ja anteeksi annettavissa, kunhan kaikin muin tavoin sovin muiden määritelmään naisesta. Kunhan kaikin muin tavoin miellytän miesten silmää, pidän - joko oikeasti tai heidän kuvitelmissaan - asioista, joista naisten kuuluu pitää. Kunhan minut voi asettaa naisen lokeroon, täyttämään naiseuden määritelmät.

Minuun ei osata suhtautua. Ei osata ajatella, että en ole nainen - olen ihminen. Sinun ei tarvitse pystyä lokeroimaan minua ja määrittelemään sukupuoltani ulkonäköni perusteella. Minulle ei ole lokeroa - ei ainakaan yhtäkään sellaista, johon menisin vapaasta tahdostani.

En ole - tai ole olematta - nainen.

Teidän täytyy opetella suhtautumaan minuun minuna - ihmisenä, Tyttinä - ei naiseuden määritelmän kautta. Teidän täytyy opetella suhtautumaan kaikkiin ihmisiin niin. Sukupuoli ei määritä mitään. Sillä sukupuolia ei ole.

Vaikka puhun traumoistani ja menneisyydestäni, en tarvitse sääliä tai pelastusta.

Olen käsitellyt asiat, juuri siksi pystynkin puhumaan niistä. Jos en pystyisi, se voisi olla hälyttävää. Sillä se saattaisi kertoa siitä, etten ole asioita käsitellyt tai pohtinut.

Ja jos taas toistellaan itsestäänselvyyksiä, niin ”on heissä varmasti ollut hyviäkin puolia, on elämässä ollut hyviäkin asioita” - tottakai on. Jos ei olisi ollut yhtäkään hyvää hetkeä, en varmasti olisi enää täällä. Rajallinen merkkimäärä vaatii typistämään kunkin vuoden tapahtumat hyvin pieneen pakettiin. En voi käyttää tilaa siihen, että kerron, miten aurinko paistoi ja kumppanini hymyili minulle ja se tuntui kivalta. On pakko keskittyä suurimpiin juttuihin, yleisfiilikseen ja kokonaiskuvaan.

Kaikissa elämäni ihmisissä on varmasti ollut hyviäkin puolia. Tosin haluan uskoa, että tajuatte sen ilman erillistä huomautustakin.

Sen lisäksi itsekään en ole mikään pyhimys; olen tehnyt huonoja asioita, valinnut sanani väärin, ollut ärsyttävä ja inhottava.

Tämä ei ole mikään ”asioissa on kaksi puolta” -puheenvuoro, sillä asioissa ei koskaan ole vain kaksi puolta. Asioissa on lukematon määrä eri puolia, saman tilanteen voi nähdä ja selittää lukemattomilla eri tavoilla. Kaikki riippuu siitä, mihin kertoja haluaa huomion kiinnittyvän, ja mitä tarinalla haetaan. Näkökulma valitaan sen mukaan.

Joten lienee sanomattakin selvää, että itsekin olen ollut vajavainen, en lainkaan täydellinen ja virheetön, sillä ei kukaan ole.

Mutta tietynlaiset asiat eivät kumoudu tai lakkaa olemasta, vaikka vastapainoksi tekisi miten paljon hyvää. Väkivalta on väkivaltaa, vaikka välillä tekisit hyviä asioita. Sorto on sortoa, manipulointi on manipulointia ja raiskaus on raiskaus. Huolimatta siitä, mitä kaikkea muuta on tapahtunut.

Siksi teksteissäni keskityin pääpiirteisiin ja suuriin asioihin.

Olen tehnyt itse huonoja asioita. Kaikki elämässäni olleet ihmiset tekivät myös hyviä asioita. Tekivät he myös määrättömän määrän muuta paskaa, mikä ei teksteihin mahtunut.

Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni.

 Sanoin vuoden 2023 tekstissä, että mieheni joutuu vastaamaan muiden tekemisistä.

Tarkoitin sitä, että menneisyydestäni johtuen olen nykyään hyvin tarkka rajoistani, hyvin tarkka siitä, ettei niitä ylitetä ja että minua kohdellaan hyvin. En siedä minkäänlaista ilkeyttä, epäjohdonmukaisuutta tai asioiden vääristelyä. Pienintäkään. En aio enää kantaa vastuuta muiden tekemisistä tai muiden tunteista, omieni kustannuksella.

En vaadi häntä tilille muiden teoista. En esimerkiksi syytä häntä pettämisestä - sen kun teki eksäni, ei hän.

Syytän häntä ainoastaan hänen omista sanoistaan ja teoistaan. Mutta jotka traumoistani johtuen sattuvat enemmän, kuin ehkä muuten sattuisivat. Ilman traumojani en ehkä huomaisi niin herkästi, jos joku ylittää rajani. Ilman traumojani minun ei ehkä tarvitsisi olla niin tarkka siitä, miten minua kohdellaan. Ei tarvitsisi takertua jokaiseen yksityiskohtaan, ja nostaa niitä tapetille aina uudestaan.

Tiedän, mihin miehet pystyvät, siksi minun täytyy puuttua pienimpäänkin vääryyteen.

Nimittäin en aio enää sietää yhtään paskaa yhdeltäkään mieheltä. En aio enää pyydellä anteeksi sitä, että loukkaannun ilkeistä sanoista ja teoista. En aio enää hyväksyä asetelmaa, jossa toinen on kuningas ja minä mikä lie - kynnysmatto tai pelkkää ilmaa.

Vierelläni on tästälähin paikka ainoastaan lempeälle, rakastavalle ja empaattiselle ihmiselle. Kohtelet minua hyvin, tai poistut elämästäni. Siitä en aio enää joustaa.

Nyt kun tiedätte entistä enemmän elämässäni tapahtuneita - miesten tekemiä - asioita, ymmärrätte varmaan paremmin, miksi ajattelen näin ja miksi olen näin jyrkkä, joustamaton ja mustavalkoinen.

Minun on pakko.

Elämäni: 2023

Yhteinen arki on lähtenyt sujumaan hyvin.

Tunnen olevani kotona, vaikka paikalla on toinenkin aikuinen. Saan ja pystyn olla oma itseni.

Olen saanut käsiteltyä traumojani todella paljon, mutta olen silti ajoittain epävarma, pelokas, ja jatkuvasti varuillani. Mieheni joutuu nyt vastaamaan muiden tekemisistä.

En luota ihmisiin. Joudun jatkuvasti tarkkailemaan, ylitetäänkö rajojani. Sillä niin kyllä tapahtuu edelleen, jos en ole valppaana. Ylikuormitun lähes tyhjästä.

Tunnen vihaa miehiä kohtaan. Tunnen vihan lisäksi myös inhoa ja katkeruutta. Elämäni olisi voinut mennä paljon paremminkin. Olisin voinut saada paljon paremmat lähtökohdat, ellei lähelläni olleet ihmiset olisi vajavaisuuttaan, typeryyttään ja laiskuuttaan tehneet huonoja valintoja.

Se ei olisi vaatinut kuin yhden ihmisen havahtumisen ja hoitoon hakeutumisen. Traumoja ei olisi ollut pakko siirtää aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle.

Olen ottanut välimatkaa haitallisista ihmissuhteista. Olen haalinut lähelleni minulle sopivia; ymmärtäväisiä, hyväksyviä, ja itsensä tuntevia ihmisiä. Olen keskittynyt löytämään omia juttujani, omia mielipiteitäni, arvojani ja mielenkiinnonkohteitani.

Pidän kiinni rajoistani ja suojelen itseäni ja tunteitani. En muiden mukana enää käännä selkää minulle.

Aloitin viime vuoden marraskuussa työkokeilun. Jatkan siellä edelleen. Saan töissä tehdä itselleni tärkeitä ja kivoja asioita; saan kuvata, kirjoittaa ja suunnitella. Saan tehdä somea. Olen hyvä siinä. Rakastan työtäni.

Menetin mielenkiinnon treenaamista kohtaan, mutta päätin kokeilla vaihtaa salia. Se auttoi.

Hain kouluun; jatkokoulutusta media-alalta. Toivottavasti pääsen sinne, ja varmasti pääsenkin - jos minun on tarkoitus päästä.

Olen syvästi onnellinen. Rakastan elämääni ja itseäni. Rakastan lastani. Rakastan uutta kotiani.

Elämäni: 2022

Helmikuussa 2022 tapasin uuden miehen, jonka kelkkaan hyppäsin samantien.

Jälkikäteen olen kauhistellut sitä, miten ”luulin olevani fiksumpi” - ja silti sinisilmäisesti uskoin miehen sanoja heti. Taas.

Aloitimme suhteen. Hän tuntui olevan ainoa kaltaiseni - ainoa toinen avaruusolio täällä ihmismeressä. Rehellisistä, suorista ja siten myös satuttavista ja inhottavista keskusteluista huolimatta rakastuin häneen.

Tipaton jatkui edelleen. Uusi mieheni ei myöskään juonut, mikä tuntui helpottavalta.

Valmistuin koulusta ensimmäisen kerran.

Sain ensimmäiset seksikokemukseni naisten kanssa. Tein havainnon, että naiset ovat yleisesti ottaen ihanampia, välittävämpiä ja lempeämpiä kuin miehet.

Vietin paljon aikaa Tampereella. Kesän olin joka toisen viikon siellä, joka toisen ”kotona”. Syksyllä muutin itsekin vihdoin Tampereelle. Sitä myötä psykologikäynnit valitettavasti loppuivat.

Halusin uskoa, että suhteemme onnistuisi - että molempien (tai varsinkin minun) traumoista huolimatta saisimme tämän toimimaan niin, ettei lopulta kumpaakaan enää sattuisi. Että kerrankin käsillä olisi terve, oikea suhde. Sellainen, jossa saan olla toisen kanssa samalla viivalla - enkä aina kilometrejä hänen alapuolellaan. Suhde, joka voisi ajan kuluessa kehittyä täydelliseksi ja molempien haaveita ja tarpeita palvelevaksi.

Haluan uskoa edelleen.

Lapsi alkoi esikoulun alkamisen myötä olla isällään vain joka toinen viikonloppu.

Tutustuin moneen ihanaan ihmiseen. Sain uusia ystäviä. Löysin kaltaisiani olentoja.

Olin ajoittain ihan ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa. Minua on kohdeltu väärin, enkä todellakaan ansainnut tällaista elämää. Ei kukaan ansaitse.

Muutimme mieheni kanssa vuoden lopussa yhteiseen kotiin.

Vihdoin tunsin itseni lähestulkoon läpikotaisin, ja rakastin itseäni. En halunnut kuolla, tietenkään.

Elämäni: 2021

Keväällä 2021 aloin jo olla hyvin tietoinen itsestäni.

Kävin edelleen psykologilla; keskityin kokoajan intensiivisemmin paranemiseen ja traumojen selvittelyyn.

Kasvatin lastani; kokoajan paremmin ja rakastavammin. Keskityin siihen todella. Rakastin häntä, ihan äärimmäisen paljon.

Kävin edelleen koulua, rakastin sitäkin. Tein siellä videoprojektin omasta elämästäni. Nähtyään videon - jossa oli minimaalinen määrä väkivaltaviittauksia - lapsuuteni väkivaltainen hullu kehotti minua olemaan rehellinen. Edelleen ajatuskin naurattaa, sillä sitähän juuri olin. Vihdoin uskalsin alkaa olla.

Ajoin pääni kaljuksi, ja siten järkytin ihmisten maailmankuvaa. Sain kuulla paljon haukkuja ja ihmettelyä.

Lapsi alkoi olla viikon minulla ja toisen viikon isällään. Sain siis rutkasti enemmän vapaa-aikaa.

Vihasin kokoajan enemmän asuinpaikkakuntaani, ja siellä eläviä ihmisiä. Vihasin heitä, joita olin aiemmin kutsunut ystävikseni. Halusin päästä pois.

Kesän ajan minulla oli suhdeviritelmä uuden; rehellisen, mutta empatiakyvyttömän, ilkeän ja itsekkään ihmisen kanssa. Uskalsin lopettaa suhteen, ja siitä olen hyvin ylpeä.

Vanha on-off-suhteeni puhumattoman miehen kanssa alkoi vedellä viimeisiään. Viimeiset tapaamiset käytin siihen, että kerroin hänelle terapeutin tai luennoitsijan lailla, miten suhteemme oli mennyt, mitä siinä oli tapahtunut ja miten hän oli toiminut. Ja miten hänen olisi ehkä pitänyt toimia. Kerroin veikkauksiani siitä, millaista hänen lapsuutensa oli ollut - perustuen hänen toimintaansa tässä hetkessä. Ilmeisesti osuin kaikessa oikeaan.

Talvella tutustuin netissä ihanaan naiseen, jonka kanssa juttelin videoiden välityksellä joka päivä, kokoajan. Rakastin hänen lempeyttään ja viisauttaan. Rakastin sitä, miten kerrankin joku otti minun tunteeni huomioon. Kerrankin joku ymmärsi. Emme silti heti tavanneet, vaikka suunnittelimme sitäkin; tapaamisen aika tuli vasta seuraavana talvena.

Elämäni: 2020

Keväällä 2020 päätin lopettaa koulun, joka aiheutti jatkuvaa ahdistusta, epätoivoa ja toistuvia paniikkikohtauksia.

Vaihdoin toiselle alalle. Rakastin uutta koulua, ja uutta opettajaani. Aloin tehdä itselleni tatuointeja.

Lopetin juomisen, sain uuden psykologin, jolla aloinkin käydä entistä useammin; joka viikko. Pyysin persoonallisuustestejä, sillä tiesin, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Ja niin testitkin näyttivät. Lisäksi löytyi estynyt ja depressiivinen persoonallisuus. Sain diagnoosin myös paniikkihäiriöstä. Pystyin allekirjoittamaan tuon kaiken, olinhan alkanut tutustua itseeni paremmin. Aloin hahmottaa mikä olen, ja mitä elämässäni oli käynyt - ja miksi.

Innostuin täysillä itseni kehittämisestä. Mietin jatkuvasti kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut. Mietin, miksi elämässäni oli ollut niin huonoja ihmisiä. Miksi olin aina päätynyt uudelleen samaan, itseni kannalta huonoon tilanteeseen? Miksi en koskaan opi? Miksi kokoajan tuntuu pahalta? Olenko epäonnistunut, vääränlainen ja huono?

On-off-suhde jatkui edelleen. Välillä tapailin muita, kävin treffeillä ja yritin tutustua uusiin ihmisiin, kumppaniehdokkaisiin. Päädyin aina palaamaan takaisin hänen luokseen.

Kesällä tuttu mies uhkasi tappaa minut - kun en antanut hänen rauhassa pahoinpidellä läheistäni.

Alkoholittomuus jatkui. Se avasi silmiäni entisestään, ja auttoi näkemään asiat ja tapahtumakulun selvemmin.

Inhosin suhdettani, halusin päästä siitä irti. Näinhän itsekin, ettei se ollut minulle hyväksi; annoin toiselle kaiken, mitä hän sattuisi tarvitsemaan, itseni ja tunteideni kustannuksella.

Aloin kirjoittaa ajatuksiani auki instagramiin.

En halunnut enää kuolla. Paitsi välillä.

Elämäni: 2019

Kävin koulua, seurustelin, hoidin lasta.

Yritin olla mahdollisimman hyvä kaikessa, mieluiten täydellinen. Kuormituin kaikesta ihan liikaa, sain paniikkikohtauksia, ja uuvuin. Keväällä olin sairaslomalla kaksi kuukautta. Huhtikuussa mieheni jätti minut. Tyylilleen uskollisena sanomatta sanaakaan.

Sorruin taas alkoholiin. Kesällä pyysin neuvolasta päästä terapiaan - huolimatta siitä, että minut oli opetettu olemaan näyttämättä heikkoutta ja ottamatta apua vastaan. Sain aloittaa psykologikäynnit. En halunnut enää olla rikki; en halunnut enää miellyttää muita itseni ja mielenterveyteni kustannuksella.

Viikonloppuisin join, jos sain lapseni äidilleni hoitoon. Isällään hän ei kovin usein ollut, vaikka yritin vaatia sitä.

Leikkasin hiukseni lyhyemmäksi. Vaihtelin hiusväriä. Ihastuin ensimmäisen kerran naiseen.

Elin - yritin selviytyä ja tykätä elämästä. Aloin nähdä sen hieman valoisampana.

Syksyllä entinen poikaystäväni palasi takaisin elämääni. Olin onneni kukkuloilla; en siis olekaan ihan täydellisen sietämätön. Hän ei silti halunnut enää seurustella - tuskin itsekään oikeasti halusin. Tapailimme, tai pidimme yllä jonkinlaista on-off-suhdetta. Kaipasin rakkautta, sain seksiä. Päätin opetella tyytymään siihen.

Elämäni: 2018

Kevät 2018(kin) oli sekavaa aikaa.

Asuimme edelleen yhdessä. Hän jätti minut aina viikonlopun tullen, ja otti takaisin, kun lähti taas armeijaan. Riitelimme, joimme, olin hyvin sekaisin.

Eräänä viikonloppuna törmäsin mieheen, joka herätti kiinnostukseni. Ajan kuluessa ihastuin. Olin huhtikuussa pyytänyt edelliseltä avaimet pois, ja lopettanut suhteen.

Kerran baari-illan jälkeen eräs puolituttu jo aiemmin huonoja viboja aiheuttanut ”ihminen” pahoinpiteli minut. Syynä oli tämä mies - kyseinen hullu oli mustasukkainen hänestä. Tein rikosilmoituksen ja päädyimme oikeuteen. Olin yrittänyt ystävystyä naisten kanssa; he käänsivät selkänsä.

Vaihtelimme uuden miehen kanssa viestejä, ja näimme, jos satuimme samaan paikkaan tai samoihin bileisiin. Keskityin itseeni ja lapseeni. Välillä join viikonloppuisin.

Edellinen poikaystäväni halusi nähdä ja jutella, olihan suhteemme loppumisesta jo jonkin aikaa. Vietimme kivan päivän yhdessä. Illalla hän raiskasi minut - ”miehillä on tarpeet”, hän toisteli. Itkin ja tärisin. Hän kertoi, ettei ole raiskaaja.

Myöhemmin kesällä minut raiskattiin tuntemattoman miehen toimesta. Kielsin, anelin lopettamaan, mutta hän lopetti vasta, kun aloin itkemään. Vihasin itseäni, ja sitä, etten osannut lopettaa miesten miellyttämistä. Miksi en vaikka lyönyt? Miksi en huutanut, purrut tai potkaissut?

Siksi, ettei mies vain suutu tai loukkaannu. Sillä suuttunut ja loukkaantunut mies on vaarallinen, tiesinhän sen.

Ihastukseni kertoi, ettei ketään voi raiskata niin, ettei itse olisi edes vähän mukana. Joten meidän tapailumme loppuisi siihen. Pyytelin anteeksi, ja anelin häntä jäämään. Hän jäi. Emme tosin seurustelleet vielä.

Orastava suhteemme syveni, vaikkei hän puhunut mitään. Opettelin tulkitsemaan hänen ilmeitään ja eleitään. Osaanhan sen, opin jo lapsena.

Hän muutti luokseni, syksyllä lopetin juomisen ja aloitin koulun. Elimme kivaa elämää, miellytin ja mukauduin toisen tarpeisiin, mutta pidin hänestä. Vaistosin, että hän ei ole edellisten tavoin paha. Vaikka olikin etäinen ja ajoittain hyvin kylmä.

Olin silti hukassa ja sisälläni velloi loputon tyhjyys. Kaipasin keskustelua. Kaipasin puhetta. Kaipasin rakkautta.

Elämäni: 2017

Vuodenvaihteessa aloin kerätä rohkeutta päättää suhde. Eräänä iltana tulin ilmoittamatta äidiltäni kotiin, ja mieheni piilotteli entistä naistaan kellarissamme. En voinut uskoa, miten tyhmänä hän minua piti.

Mietin, että joko menemme pariterapiaan, tai muutan pois. Hän oli edelleen kylmä, etäinen valehtelija - sillä sellainen hän nyt vain sattui olemaan. Etsin asunnon itselleni ja lapselleni. Muutin.

Vietin aikaa ystävieni kanssa, meillä oli ihana neljän jengi.

Aloin tapailla lapseni isän kaveria. Näin sattumalta hänen puhelimestaan videon, joka oli kuvattu juhlissa, joiden aikana olin odottanut vauvan kanssa miestäni kotiin - miestä, joka videolla harrasti seksiä toisen naisen kanssa.

Vihasin kaikkia miehiä. Vihasin itseäni.

Kävin psykologilla ja sain lähetteen syömishäiriöpolille. Kuulin läheiseni puhuvan, että en ole tarpeeksi laiha ollakseni anorektikko. Peruin kaikki varatut ajat. En ole tarpeeksi siihenkään.

Tutun pariskunnan mies ehdotteli salasuhdetta. Kerroin kaikille. Tämän miehen puoliso ja kaikki ystäväni yhdessä päättivät uskoa minun valehtelevan.

Bileissä ja baareissa aloin pussailla naisten kanssa, sillä huomasin pitäväni heistä aidosti.

Aloitin uuden suhteen. Tämä mies halusi heti muuttaa yhteen. Kuulemma en rakasta häntä, ellen suostu. Suostuin.

Elimme näennäisesti ihanaa perhe-elämää. Olimme tasavertaisia kumppaneita, hoidimme lastani ja keskityimme arkisiin asioihin. Pikkuhiljaa silti tilanne alkoi taas muuttua. Huomasin, että mielipiteeni muuttuivat; ajattelin ja tunsin asioita, joista olin oikeasti ihan toista mieltä. Hän pääsi pääni sisään, ja sieltä käsin ohjasi minua. Lopputuloksena olin vain kotona, poistin somet ja keskityin vain häneen.

Olin silti saanut jo kokea ihan tarpeeksi inhottavia asioita, joten yritin vetää rajoja. En osannut. Olin hukassa ja sekaisin, join aina, kun pystyin - eli lähes joka viikonloppu. Kunnes hän käski minun lopettaa juomisen.

Olin kotona, hoidin lasta, kävin lenkillä - hänen kanssaan.

En tiennyt, oliko se kivaa vai ei. Halusinko tätä?

Joulukuun viimeisenä päivänä hän jätti minut viestillä - sillä hän oli menossa armeijaan, ja halusi viimeisen viikon pitää hauskaa. Selvä.

Elämäni: 2016

Keväällä 2016 muutimme isoon omakotitaloon.

Tästä tulee hyvä elämä. Opin vielä sietämään kurjaa oloa. Minun on pakko.

Halusin pitää kiinni tarinasta, jonka olin päässäni meille kirjoittanut - hänen avustuksellaan. Meille tulisi vielä hyvä elämä. Hän lupaili muutosta viikko toisensa jälkeen. Mutta joka perjantai korkki aukesi silti, oikein kunnolla. Harmitti. Keskityin luomaan suhdetta sisälläni kasvavaan uuteen ihmiseen. Keskityin sietämään kehossani tapahtuvia muutoksia. Olisin tarvinnut kumppania rinnalleni.

Yritin maastoutua makuuhuoneen sisustukseen, kun ilta toisensa jälkeen bileet alkoivat kodissamme - välillä monta kertaa viikossa. Aamulla siivosin lattioilta kaatuneita kaljoja. Hänen kuulemma täytyy juoda nyt, sillä vauvan syntymän jälkeen ei enää voisi. Vihasin elämääni. Toivoin, että synnytys alkaisi silloin, kun hän on humalassa, niin hän ei saisi tulla mukaan. Oppisipahan kerralla.

Toukokuisena perjantaiaamuna synnytys lopulta alkoi. Menimme yhdessä sairaalaan, ja synnytin maailman ihanimman pienen ihmisen. Tunsin hänet jo. Hän pelasti henkeni.

Menetin synnytyksessä paljon verta, ja menin siksi aika huonoon kuntoon. Tunsin imetyksestä inhoa, olisin halunnut jo oman kehoni takaisin. Kaipasin vapautta.

Aloin taas juoda harva se viikonloppu. Lapsen vein silloin äidilleni hoitoon. Humalassa avauduin huonosta suhteestani jokaiselle, joka jaksoi kuunnella.

Siedin selkeästi valheellisia tarinoita, keksittyjä selityksiä, tunnekylmyyttä, etäisyyttä, uskottomuutta. Vihasin suhdettamme. Vihasin itseäni.

Yritin silti pitää kulissit kasassa. Ihana elämä ja ihana perhe. Totta tosiaan.

Elämäni: 2015

Mustasukkaisuutta, manipulointia, syyllistämistä, haukkuja, huutoa, vihaa, väkivaltaa.

Sairas suhde jatkui edelleen. Yritin toistuvasti päästä pois; pyysin, vaadin, anelin. Ja aina uudelleen uskoin korulauseet ja suostuttelut, ja annoin hänen jäädä. Välillä meillä oli kivaakin, mutta yleisfiilis oli kurja. Hän oli saanut minut täysin koukkuunsa, enkä ollut pääsemässä siitä pois.

Hän poisti vessani ovesta lukon, jotten pääsisi viestittelemään muille miehille. Tutki whatsapista, kenen kaikkien miesten kanssa olen samaan aikaan paikalla (;miksi viestittelen heidän kanssaan?). Potki minut alas sängystä. Repi vaatteista. Kertoi tappavansa minut. Kertoi, ettei kukaan muu siedä minua, kuin hän. Kertoi, että perheeni vihaa minua - tai ainakin vihaisi, jos tietäisi, millainen olen. Haukkui, alisti, huusi, repi, piti kotona väkisin, otti puhelimen.

Vihasin elämääni. Halusin kuolla.

Eräänä tuiki tavallisena, väkivallan ja huudon täyteisenä iltana kyllästyin. Tiesin, etten tulisi pääsemään pois, ellen kuole. Nappasin puukon, vedin vasempaan ranteeseeni monta syvää viiltoa. Olin ennenkin viillellyt, mutta silloin se oli vain pahan olon purkamista tai huomion hakua. Nyt halusin kuolla, oikeasti.

Hän tuli viereeni, ja otti puukosta kiinni. Vedin vaistomaisesti takaisinpäin. Hänen sormeensa tuli viiltohaava.

Kuulemma puukotin häntä. Ja jos kertoisin poliisille tai edes äitilleni jotain, hän käyttäisi tätä asiaa minua vastaan. Kuulemma minä olisin se, joka joutuu vastuuseen. Minä olisin se, jota rangaistaan. Hän on uhri.

Lopulta päätin ottaa sen riskin; kerroin äitilleni kaiken. Totesin, että et varmasti enää halua olla kanssani tekemisissä, mutta tällaista elämäni on. En jaksa enää.

Pääsin suhteesta pois. Yksin en olisi päässyt.

…

Mutta valitettavasti olin jo luovuttanut elämän ja itseni suhteen. Päätin ensimmäistä kertaa kokeilla alkoholia, ajattelin juoda kesän ja kuolla syksyllä. Aloin suunnitella hautajaisiani. Tein tarkan suunnitelman siitä, mitä tapahtuu; syksyllä olisin poissa.

Olin humalassa kesän jokaisen viikonlopun, kuten lupasin. Ryyppäsin ja rellestin kuin viimeistä päivää. Millään ei ollut enää mitään väliä. Sama se on pitää hauskaa oikein kunnolla.

Yhtenä aamuna edellinen poikaystäväni tuli kylään, kuulemma juttelemaan. Hän huusi ja raivosi, ja levitti tavaroita; tyhjäsi kaapit lattioille ja repi lamput katosta.

Myöhemmin kesällä tapasin uuden miehen, josta tuli poikaystäväni. Ensimmäisen yhteisen yön jälkeen en enää halunnut kotiin yöksi. Lopulta muutimme virallisesti yhteen.

Syksyllä tein positiivisen raskaustestin. Oli pakko unohtaa suunniteltu kuolema.

Uusi poikaystävä avasi ihan uudenlaisen maailman. Tai ainakin sanoi tekevänsä niin. Kertoi, millaista elämästäni tulee hänen kanssaan; ihanaa, upeaa, täydellistä. Hän siis olisi se kauan odottamani elämäni rakkaus.

Paitsi että ei ollut. Hän olikin itsekäs ja kylmä. Etäinen. Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni lupauksistaan. Vaikeuksia puhua joka tilanteessa totta. Valkoisia ja kaikenvärisiä valheita lipsahteli puheeseen. Jouduin epäilemään hänen jokaista sanaansa. Halusin silti uskoa häntä. Halusin uskoa, että hän olisi se oikea. Hänen täytyi olla. Meillehän tulisi vauvakin.