Elämäni: 2014

Tammikuussa 2014 muutin toiselle paikkakunnalle, pois kotoa.

Tuntui, ettei kotona ollut enää minulle tilaa - en sopinut sinne, eikä minua ymmärretty. Jo lapsena ottamani rooli oli käynyt turhaksi; ei tarvittu enää kokopäiväistä erotuomaria ja suojelijaa.

Helmikuussa lopetin seurustelun; vaihdoin ikään kuin lennossa toiseen poikaystävään; sellaiseen, joka lupasi tarjota minulle kaiken, mitä ikinä kaipaisin. Uskoin häntä.

Mieli oli silti edelleen niin sekaisin ja rikki, että yritin itsemurhaa jo toista kertaa. Tällä kertaa en kertonut kenellekään, päätin lähteä yksin omassa kodissani. Ja kun tein siirron lähteäkseni, aloinkin pelkäämään. Enhän minä halua kuolla. Haluan vain, että minut nähdään ja minua autetaan. Että minut otetaan tosissaan. Soitin itselleni ambulanssin. Minulle tarjottiin taas apua, mutta ulkopuolelta tuleva apu oli edelleen päässäni niin demonisoitua, etten voinut sitä ottaa vastaan. Pärjäänhän yksinkin - tietenkin.

Uusi poikaystävä oli ensimmäiset kuukaudet ihana. Täydellinen, ajattelin. Antoi minulle tosiaankin kaiken, mitä osasin kaivata tai tarvita. Silti jokin oli vialla, tunsin, ettei kaikki ole kunnossa. Vaiheilin sen suhteen, teinkö sittenkin virheen valitessani hänet. Olisiko edellinen poikaystäväni ollut sittenkin parempi? Päätin silti jatkaa.

Pikkuhiljaa tunnelma suhteessa ja kotona muuttui. Mukaan tuli selkeää manipulointia ja syyllistämistä, mustasukkaisuutta ja vainoharhaisuutta. Hän uhkasi vuorotellen tappaa itsensä, minut tai meidät molemmat.

Pelkäsin. Mutta samalla uskoin, kun hän sepitti tarinoitaan minun olemattomista mahdollisuuksistani selviytyä elämässä ilman häntä. Joten en voinut lähteä. Tosin välillä sisuunnuin ja päätin pärjätä yksin, mutta silloin hän ei suostunut lähtemään. Hän oli päättänyt jäädä elämääni.

Syksyllä muutin uudelle paikkakunnalle ja aloitin koulun. Koulunkäynti oli äärimmäisen haastavaa. Yritin ystävystyä naisten kanssa, mutta lopulta aina löysin puukon selästäni.

Halusin päästä pois. Halusin kuolla.

Elämäni: 2013

Helmikuussa 2013 täytin 18 ja sain ajokortin.

Aloin kulkea keskustassa kavereiden perässä; kuskasin heitä, sillä halusin tuntea olevani yksi muista.

En tiedä nähtiinkö minua oikeasti kaverina, vai olinko toisille vain ilmainen kuski joka paikkaan. En ehkä haluakaan tietää.

Yritin kotona itsemurhaa. En oikeasti ehkä halunnut kuolla, halusin vain, että elämäni päättyisi. Halusin lakata olemasta. Tai että joku huomaisi minut ja pahan oloni. Kotona asia kuitattiin sillä, että tämä oli normaalia murrosikää ja teineilyä. En itse nähnyt asiaa niin.

Kesällä seurustelin erään pojan kanssa. Tai luulin seurustelevani - minulle hän vannoi rakkauttaan, muille taas haukkui minua selkäni takana; miten ei tietenkään olisi tällaisen ihmisen kanssa. Tuon kuultuani inhosin häntä. Ilmeisesti kaikki miehet ovat samanlaisia.

Syksyllä löysin uuden poikaystävän, hänen kanssaan puhuimme, miten meillä oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tottakai oli. Oikeastihan suhteeni ovat aina menneet niin, että jos joku mies haluaa kanssani seurustella, me alamme seurustelemaan. Huolimatta siitä, tunnenko itse mitään. Enhän minä voi miehen tahtoa uhmata. Tai pojankaan. Olenhan vain nuori tyttö.

Suhteemme oli kivaa, lapsellista yhdessäoloa. Vietimme aikaa myös hänen kavereidensa kanssa, omani hylkäsin, sillä he olivat poikia.

Elämä oli ihan kivaa. Tosin poikaystäväni aina välillä uhkasi tappaa itsensä; hypätä parvekkeelta alas. Koin sen johtuvan minusta, ja jos olisin parempi ja kivempi, niin ei kävisi. Tein parhaani.

Elämäni: 2012

Tammikuussa 2012 muutimme toiselle paikkakunnalle.

Tuttavaperheen äiti soitti minulle, ja käski huolehtia, että jokaiselle lapselle tulisi tärkeimmät mukaan. Ja äitille myös.

Yritimme kotiutua heidän luokseen. Helmikuussa täytin 17. Pian sen jälkeen muutimme omaan asuntoon. Aloin seurustella.

Ajattelin tuon perheen pelastaneen meidät. Jostain syystä en silti yhteen heistä pystynyt luottamaan, koin hänet vastenmielisenä ja feikkinä. Pian olinkin tilanteessa, jossa hän käytti väkivaltaa puolisoaan kohtaan, minun katsoessa vierestä. En ymmärtänyt, miten kukaan kehtaa tehdä niin - hän kuitenkin tiesi, mitä olimme joutuneet kokemaan.

Toinen taas esitti meidän pelastajaa; kuskasi minua ja äitiäni, piti näennäisesti huolta ja yritti nostaa ylös suosta … siihen saakka, kun aloimme näyttää jotain elonmerkkejä. Sitten meidät piti painaa taas alas. Hän yritti vaatia äitiäni valitsemaan hänet tai minut.

Sain kuulla, että poliisia kiinnostaisi saada lääkärin lausunto mieleni voinnista. Halusivat tietää, oliko minulle jäänyt traumoja menneestä. Tottakai oli. Haaveilin pääsystä psykologille, tiesin, että olin masentunut.

Sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Elin sumussa. Minulla ei ole kovin paljoa muistikuvia tuosta ajasta. Jossain kohtaa erosin poikaystävästäni, joka oli kohdistanut vihaa ja mustasukkaisuutta minua kohtaan. Pelkäsin miehiä.

Söin lääkkeitä masennukseen. Luin lähes päivittäin netistä tappouhkauksia ja haukkuja - joita sain ilmeisesti siksi, että oli epäreilua, kun ”sain” olla kotona. Makasin useimmat päivät sängyssä. Halusin kuolla.

Tämä ”pelastajamme” tilaili äitini nimissä itselleen asioita, jättäen laskut äitini huoleksi. Välillä jouduimme lainaamaan häneltä rahaa, ja sitä oli kätevä käyttää aseena meitä vastaan, saaden meidät tanssimaan pillinsä tahtiin.

Hän käytti lukuisilla tavoilla hyväkseen meidän haavoittuvuutta; esim. antoi ”isällistä rakkautta”: siveli minua paidan alta.

Juuri ennen joulua hän laittoi meidät kiertämään kaupoissa palauttamassa lapsille ostamamme lahjat, jotta pystyisimme antamaan hänelle rahaa. Jalona ihmisenä kuskasi meitä kaupasta toiseen. Olimme hänen narrejaan.

Elämäni: 2011

Olen kertonut aiemmin useasti, miten väkivalta väritti lapsuuttani.

Väkivalta äitiäni kohtaan oli alkanut jo paljon ennen syntymääni. Ja jatkui tunnollisesti sen jälkeenkin, vuodesta toiseen - huipentuen lopulta tauottomaan piinaamiseen ja helvettiin; vuoden 2011 syksyyn.

Lopulta tekijä haettiin poliisien toimesta työpaikalta kesken ihan tavallisen työpäivän. Työpäivän, jonka jälkeen hän kuvitteli palaavansa taas tuttuun tapaan kotiin kiduttamaan heikompiaan. Normaalisti sota syttyi esimerkiksi siitä, jos ruoka ei ollut valmista, ikkunoiden kaihtimet olivat auki, kylässä oli (/käynyt) vieraita, tai kuun asento oli väärä tai hulluuden tähdet väärässä järjestyksessä. Tuona syksynä syytä tai tekosyytä kilahtamiselle ei enää tarvittu, raivo ja sota oli tauotonta.

Hänen silmistään paistoi hulluus. Kerran sanoin hänelle siitä, pyysin katsomaan peiliin, jotta hän näkisi sen itsekin. Ne olivat kuin tulessa, kiilsivät erikoisesti.

Hänet laitettiin telkien taakse. Samana päivänä äitini käskettiin muuttaa kymmenen alaikäisen lapsen kanssa pieneen rivitalokolmioon viiden kilometrin päähän keskustasta. Asuimme siellä kaksi viikkoa.

Nuo viikot tuntuivat loputtoman pitkiltä. Saimme vihdoin elää. Teimme veljien kanssa asioita, joita nuoret tekevät; olimme keskustassa, vietimme aikaa ulkona ja olimme vapaita. Samalla mielen päällä oli synkkä, läpinäkymätön, tukehduttava varjo. Itkin usein ikävää.

Kahden viikon jälkeen muutimme takaisin kotiimme. Tekijä pysyi vangittuna koko loppuvuoden. En muista tuosta ajasta muuta kuin sen, että suihku ei ollut käytössä, nimittäin remontti oli jäänyt kesken. Lämmitimme äitini kanssa pihasaunan usein. Olin onneton, ja rikottu pieniksi paloiksi. En ollut enää minä - tai olinko koskaan ollutkaan - olin pelkkä varjo. Halusin kuolla.

Minua muistuteltiin siitä, että minun täytyisi pitää nyt äitistä ja pikkusisaruksista huolta. Sitähän olin yrittänyt tehdä koko elämäni. Eikö joku voisi pitää huolta minusta?

Annan sinulle anteeksi.

Vaikket pyydä.

En kerro sinulle sitä henkilökohtaisesti, sillä oletettavasti vastaisit, ettet ole tehnyt mitään, mitä pitäisi pahoitella.

Se on ihan fine. Et tietenkään voi myöntää itsellesi tekojasi, ymmärrän sen. Ei kenenkään psyyke kestä myöntää itselleen moisia hirveyksiä. Eikä sinun tarvitse myöntää niitä minullekaan, tiedänhän kaiken jo. Mutta puhumalla suoraan auttaisit minua ymmärtämään. Tekisit kaikesta inhimillisempää ja helpompaa.

Sinulla oli varmasti paljon traumoja jo entuudestaan. Lapsuutesi on varmasti ollut pelottava ja turvaton. Olet ehkä kokenut olevasi aina liikaa tai liian vähän. Olet ehkä joutunut pelkäämään itsesi tai muiden puolesta. Olet ehkä joutunut ottamaan liian paljon vastuuta liian nuorena. Olet ehkä kohdannut väkivaltaa. Tuntenut ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä ja erillisyyttä. Pelännyt.

Mikään näistä ei tietenkään oikeuta sinun tekojasi. Mutta ymmärrän sinua jollain tasolla. Olet rikki, olit jo silloin.

Olisitpa tajunnut sen itse, ettei lastesi tarvitsisi yrittää diagnosoida ja sitä kautta ymmärtää sinua. Ettet olisi siirtänyt kaikkea omille lapsillesi. Olisitpa pysäyttänyt kaiken ajoissa itse, ettei virkavallan olisi tarvinnut pysäyttää sinua. Olisitpa pyytänyt ja hakenut apua. Olisitpa halunnut olla parempi.

Sinä olisit voinut olla niin paljon parempi. Mutta et ollut. Minä en aio jatkaa sukupolvien kierrettä, vaan lopetan kaiken tähän. Minä haluan olla parempi. Sinä aiheutit minulle turvattoman ja pelottavan lapsuuden, sinä pilasit monen ihmisen elämän. Mutta minä en toimi kuin sinä. Sillä minä en ole kuin sinä.

Tänään tehdessäni lähtöä hymyilit minulle, ja minun teki mieli samaan aikaan itkeä, huutaa, raivota, lyödä ja hymyillä. Päätin hymyillä.

Hyvää joulua, isä.

Ehkä seuraavassa elämässä valitset siirtosi paremmin. Nimittäin aina on vaihtoehtoja.

En ole saanut tarpeeksi huomiota lapsena.

Varmasti aina kaiken sen, mitä on ollut mahdollista minulle antaa, mutta se on silti jäänyt reilusti alle oman tarpeeni.

Se on minulle tuttua, tavallista, normaalia ja tuntuu siksi turvalliselta.

Ehkä siinä on ainakin potentiaalinen osasyy sille, että tullessani johonkin tilaan, en kestä, jos minuun kiinnitetään huomiota. Pienikin huomio saattaa tuntua liialta. Osittain se tuntuu myös hyvältä - kaipaanhan sitä silti, olen aina kaivannut - mutta se menee myös helposti liiallisuuksiin. En halua, että minua tuijotetaan, tai varsinkaan, että minuun kiinnitetään muidenkin huomio. En osaa olla huomion keskipisteenä. Vaivaannun ja nolostelen.

Perheessäni tämä vaivani on normaalia; emme kukaan pidä liiasta huomiosta, emmekä osaa antaa sitä toisillemme. Tulemme ja menemme omia teitämme, joskus tapaamme porukalla, mutta mistään tai kenestäkään ei tehdä numeroa.

Kumppanilleni tämä oli outo asia. En ollut itse edes tajunnut, että tässä voisi olla jotain outoa. Hän kummasteli sitä, ettei häntä huomata ja huomioida perhetapaamisissa. Pidin tätä itsekkyytenä ja lapsellisuutena. Kai sinä nyt pärjäät ilman, että kaikki katsovat sinua - aikuinen ihminen. Ethän ole mikään pikkulapsi. Pärjäänhän minäkin, olen lapsesta asti pärjännyt.

Mutta pohdittuani asiaa tajusin, että ehkä juuri samasta syystä en uskalla tavata hänen perhettään; oletan, että siellä huomattaisiin ja huomioitaisiin minut. En osaa olla ihmisten perheiden kanssa, en ole koskaan osannut olla entisten kumppaneiden perheiden kanssa. En osaa sitä, että minut huomioidaan, huomataan ja nähdään.

Tuntuu kummalliselta, että joillekin se on perustarve - asia, jota he kaipaavat ja vaativat, ja jonka puuttumisen he heti huomaavat.

Itse olen elänyt ilman sitä - aina.

Seksi ja seksuaalisuus 2.

 Mietin edellistä tekstiäni, ja sitä, miksi nimenomaan miesten puheet ahdistavat minua.

Suurin syy on varmasti se, että miehet ovat rikkoneet rajojani ja halujensa takia painostaneet minua asioihin, joita en olisi halunnut.

Mutta ehkä tämä liittyy myös siihen, mitä aiemmin joskus puhuin vitsailusta;

”..haluaisin heittää sarkastista ja huonoa läppää mistä vain. Mutta en voi.

En voi, sillä en koskaan voi olla satavarma siitä, että kuulija ymmärtää vitsin olevan sataprosenttisesti vitsiä, vailla pienintäkään totuudenhiventä.”

Sama pätee tähän; flirttailuun, seksivitseihin ja muuhun. Ja selittää sen, miksi kyseisen aihepiirin vitsit ja jutut ahdistavat vain miesten suusta kuultuna.

En voi koskaan olla satavarma siitä, että tilanteessa mukana oleva mies ymmärtäisi, ettei ole oikeasti ok seksualisoida ja esineellistää naisia; harrastaa seksuaalista häirintää; ahdistella. Painostaa, syyllistää, pakottaa. Jopa raiskata. Päinvastoin; voin olla lähestulkoon satavarma siitä, että hän ei ymmärrä.

Ja siksi en pidä kyseisistä vitseistä tai mukaharmittomasta flirttailusta. En pidä, koska olen aika varma siitä, että mies, joka moisia puhuu, ei ymmärrä tai tiedä, ettei se ole OIKEASTI ok. Ettet voi OIKEASTI seksualisoida muita.

Pointti ei ole siis siinä, ettei seksiläppää saisi heittää - heitänhän joskus itsekin. Pointti on siinä, että tajuavatko kaikki varmasti, miten tämä maailma toimii. Tajuavatko kaikki varmasti, millaisia haitallisia rakenteita yhteiskunnassa on, ja millaisilla teoilla ja ajatuksilla niitä pidetään pystyssä.

Voit joo vitsin varjolla mukaharmittomasti kommentoida ohikulkevan naisen muotoja. (Miksi???) Mitä jos se ei olekaan lainkaan harmitonta? Mitä jos huomaamattasi (???) esineellistät ja seksualisoit häntä - kuin hän olisi sinun omaisuuttasi, tai jollain tapaa sinun alapuolellasi? Olisiko syytä pohtia omaa käytöstäsi tarkemmin?

Kukaan ei ole täällä näyttämässä silmissäsi hyvältä. Oksettavaa, että siitä edes pitää muistuttaa.

Seksi ja seksuaalisuus.

 Viime aikoina seksi ja seksuaalisuus on ollut pinnalla ajatuksissani ja pohdinnoissani.

Kirjoitin joskus vuosi sitten siitä, miten kuvittelin aina olevani seksiaddikti - kunnes tajusinkin olevani hyväksyntäaddikti. Harrastin miesten kanssa seksiä, koska se oli asia, mitä minulta odotettiin. Se oli asia, jonka kautta tunsin tulevani hyväksytyksi, saavani edes vähän huomiota ja hyväksyntää ja tulevani nähdyksi. Luulin, että minun pitää toimia juuri niin. Luulin, että minun pitää totella miehiä. (Lol 🤡)

Kun nyt mietin asiaa, näen sen edelleen juuri noin. Ja jostain syystä minua jopa ahdistaa se, miten kaikki tuntuu liittyvän seksiin - siitä puhutaan jatkuvasti ja jokainen vitsi pitää olla seksuaalinen.

Se ahdisti minua Etelä-Pohjanmaalla, ja kuvittelinkin sen olevan junttien juttu. Mutta ei se taidakaan olla, ihan yhtälailla kuulen sitä edelleen jatkuvasti. Ehkä se on miesten juttu, ja miesten toimesta se ahdistaakin.

Tämä saattaa johtua siitä, että olen joutunut tekemään seksuaalisia asioita miesten kanssa vastoin tahtoani. Olen joutunut keksimään tekosyitä ja selityksiä, joilla pystyisin välttämään seksin. Juuri koskaan ne eivät ole toimineet.

Siksi ahdistaa, että edelleen kaikki tuntuu olevan vain seksiä. Mistään muusta ei puhuta. Laitoin sitten päälleni minkä tahansa vaatteen - verkkosukkahousut tai karvajumpsuitin - joku kertoo miten hyvin asuni sopii seksin harrastamiseen.

Tämä saattaa kuulostaa siltä, että olisin jotenkin ahdasmielinen tai seksivastainen. Asiahan on oikeasti päinvastoin. Mutta rajojani on rikottu törkeästi lukuisia kertoja, ja siksi tuntuu edelleen hyökkäävältä, jos joku mies tarpeettomasti seksualisoi minua tai muita.

Haluaisin olla rauhassa ja turvassa. Ja sieltä käsin puhua mistä vain ja heittää vitsiä mistä tahansa aiheesta. Ja harrastaa seksiä - omasta halustani, en painostettuna. En halua, että minua seksualisoidaan, sillä vain minulla on oikeus tehdä niin; minä itse päätän, milloin kehoni on seksuaalinen - ja milloin se on pelkkä keho.

Jokaisella on oikeus tehdä niin vain itselleen, ei muille.

Mietin vetovoimaa, erotiikkaa ja mieltymyksiä.

Minuun ei vetoa niinkään ”tässä on minun persereikä(/muna/pillu/orgasmi/akti)”-meininki, vaan mielestäni pervompaa ja eroottisempaa ja kiihottavampaa on, jos joku osaa olla täysin sinut itsensä kanssa; täysin perillä traumoistaan sekä halukas ja kyvykäs kehittämään itseään paremmaksi. Se jos mikä on kuumaa.

Sanoin joskus näin: ”En ole koskaan halunnut virheetöntä kumppania. Vaan kumppanin, joka osaa myöntää virheensä ja kantaa vastuun niistä.” Saman pystyy soveltamaan tähän. Minua ei kiinnosta täydelliset ihmiset (toim. huom. täydellistä ihmistä ei ole) - tai ihmiset, jotka haluavat esittää olevansa täydellisiä ja virheettömiä.

Minua kiinnostaa ja vetää puoleensa ihmiset, jotka ovat tutustuneet itseensä, ja siten osaavat kertoa ja luetella omat virheensä ja vikansa, osaavat avata traumojaan ja selittää, miten ne näkyvät käytöksessä ja tavoissa olla ja elää.

Minua kiinnostaa arkisuus - kaikki loiste ja säihke tulee siitä, mikä olet; ei itse kyhätyistä kulisseista ja keksityistä tarinoista. Minua kiinnostaa koruttomuus, kaadetut kulissit ja rikotut kuvitelmat ja odotukset. Minua kiinnostaa aitous ja rehellisyys, vastuunkanto ja johdonmukaisuus. Valokeila osoittamassa suoraan virheisiin, niiden peittelyn sijaan. Rakastan sitä, ettei yritetä väkisin sopia johonkin muottiin; olla ”kuin muut” tai todistella muille jotain; pitäytyä itse keksityssä tarinassa itsestään ja elämästään.

Rakastan aitoja ihmisiä. Rakastan äärimmäisyyksiin vietyä itsetutkiskelua. Rakastan brutaalia rehellisyyttä itseään kohtaan. Rakastan traumoja, pelkoja ja virheitä. Ja niiden tunnistamista ja myöntämistä.

Aidot ihmiset= 🫶🏼

Feikit ihmiset= 🫶🏼 mut ei mulle

P.S. Kumpi on kuumempi, kiehtovampi ja kiinnostavampi; video laukeamisesta vai video arkisesta, aidosta olemisesta? Turha edes kysyä

P.P.S. Rakastan myös seksiä. Mutta se on minulle paljon syvempää ja merkityksellisempää ja monimutkaisempaa kuin vain muna pilluun. Tarvitsen kaiken tämän yllä selittämäni, ennen kuin seksi tuntuu oikealta ja hyvältä. Kumma juttu ettei se ole kovin usein siltä tuntunut tässä vuosien mittaan. Kun niin äärimmäisen harvaa kiinnostaa syvempi yhteys. Tyydytetään pinnalliset, lihalliset halut, ja se riittää.

Mutta entä jos ei riitä. Mitä jos se on mun sielu joka on horny 🥹

Miksi et kunnioita toisten parisuhteita?

Saan välillä yhteydenottoja miehiltä; pyyntöjä, vihjailuja, suoria ehdotuksia tapaamisesta ja seksistä.

Oletko koskaan miettinyt, miksi niin useat miehet ovat epävarmoja ja pelkääviä kumppanin viettäessä aikaa muiden miesten kanssa; ovat usein varmoja siitä, ettei miehiin voi luottaa ja heidän täytyy suojella omaa kumppaniaan muilta miehiltä. Voisiko tämä edes osittain johtua siitä, että he itse käyttäytyvät väärin; eivät kunnioita toisten suhteita, perseilevät ja sikailevat menemään?

Jos itse yrität änkeä muiden suhteiden väliin; koet oikeudeksesi iskeä ja piirittää varattuja naisia, et kunnioita muiden rajoja, miten voisitkaan uskoa, että muut miehet eivät toimisi samoin.

Esimerkiksi tätä tarkoittaa karma, sekä se, että toimimalla väärin aiheutat itsellesi pahaa; et pysty luottamaan miehiin (ihmisiin), kun itse olet epäluotettava.

Aikalailla saman voi soveltaa myös muihin sukupuoliin. Kunnioita muita ja heidän suhteitaan. Pysy omalla tontillasi.

P.S. Tämä saattaa kuulostaa osittain myös uhkailulta niitä naisia kohtaan, jotka ohittavat minut ja lähestyvät kumppaniani. Tämä ei sitä silti ollut. Vai oliko?

P.P.S. Jos kuvittelet että saat lähestyä tai koskea minua koska minulla on OnLyFaNs sekä paljasta pintaa somessa, haista vittu. Teillä ei ole mitään oikeuksia minuun tai kehooni.

Vaikka naisten kehot ovat aina olleet miesten omaisuutta, se ei tarkoita sitä, että se olisi oikein tai että sen tulisi jatkua niin.

Olen aina pelännyt sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Olen pyhittänyt kaiken aikani ja energiani sille. Eihän kukaan vain vihaa minua? Eihän kukaan vain ajattele minun olevan outo, erikoinen tai kummallinen? Usein on kyllä ajatellut, olen tietyllä tapaa saanut tottua siihen lapsesta saakka. Minulle on tehty selväksi, että olen täysin muista poikkeava, outo kummajainen. Silti taistelin sitä vastaan, halusin kaikin keinoin olla muiden silmissä hyväksytty ja normaali, halusin olla leimautumatta.

Asiaa pohdittuani tajusin, ettei leimautumisella ole mitään väliä. Voin leimautua muiden silmissä miksi vain, eikä sillä ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, että elän oman moraalikäsitykseni, arvojeni, mielipiteideni ja etiikan puitteissa oikein. Ja että minun on hyvä. Minun on hyvä, vaikka olisin muiden silmissä outo, erikoinen, hullu tai ruma. Minun on hyvä, vaikka kukaan ei ymmärtäisi minua, ajatusmaailmaani tai elämääni. Minun on hyvä, kunhan toimin oikein ja rehellisesti.

Etelä-Pohjanmaalla ihmiset ovat niin häpeällä kasvatettuja ja siihen tottuneita, että muidenkin odotetaan ja vaaditaan häpeävän itseään - etenkin kaikkia niitä osia, jotka jollain tapaa poikkeavat valtavirrasta ja tasapäisestä, harmaasta junttimassasta.

Asuin Etelä-Pohjanmaalla syntymästäni viime elokuuhun saakka. Ajan kuluessa otin tuon häpeän tärkeäksi ja merkittäväksi osaksi itseäni. Nyt olen pikkuhiljaa valmis hellittämään otettani siitä, ja lopulta päästämään irti. Olen valmis olemaan vapaa, olemaan täysin minä. Seison jaloillani, pystyssä - vaikka joutuisin seisomaan yksin.

Olen koko elämäni tottunut olemaan outolintu.

Viime vuosina (itseni, arvojeni ja ääneni löytymisen jälkeen) olen eniten saanut palautetta joustamattomuudestani ja mustavalkoisesta ajattelustani. Sain hetki sitten kuulla, että erästä läheistäni harmittaa se, että vaikka kuinka yrittää itse olla moraalisesti puhtoinen ja toimia oikein, olen silti jollain tapaa aina vielä moraalisesti puhtoisempi.

Hekin, joiden piti olla - tai jotka ajattelivat olevansa - kanssani samoilla arvoilla ja samanlaisilla näkemyksillä varustettuja, jossain kohtaa usein ihmettelevät, miksi ihan oikeasti ajattelen näin, miksi nipotan, miksi olen niin mustavalkoinen ja miksi en jousta.

Siksi, että minun arvoni ovat ihan oikeasti arvojani - elän niiden mukaan, näen asiat juuri niin, toimin, ja suhtaudun elämään ja ihmisiin ja kaikkeen niiden pohjalta. Ne eivät ole mitään päälleliimattuja trendejä, en kutsu niitä arvoikseni vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai se olisi jotenkin siistiä ja nykyaikaista. En voi sopivan tilanteen tullen laittaa niitä sivuun tai kulkea missään harmaalla alueella (ei ole mitään harmaita alueita). En voi valita tilanteita ja hetkiä ja aiheita, jolloin ne eivät pätisi.

Olen henkeen ja vereen feministi, kannatan tasa-arvoa kaikkien ihmisten kesken. Vaadin ja janoan oikeutta. Vaadin ja janoan absoluuttista rehellisyyttä. Olen sitä, mitä sanon olevani. Puolustan heikompia, ja pidän kiinni siitä, että oikeus toteutuu. En hyväksy valehtelua. Valkoinenkin valhe on valhe, ja siten ehdottoman väärin ja kiellettyä.

Kuten tammikuussa kuvailin itseäni: ”Lähes kaikissa tilanteissa voit olla varma ettei aikeenani ole satuttaa sinua tai muitakaan, haluan vain oikeutta. Oli sitten pölkyllä jonkun tuntemattoman tai minun pää.”

Täällä ei olla suoriutumassa täydellisesti, tai saavuttamassa mahdollisimman paljon mainetta ja mammonaa. Täällä ollaan toimimassa oikein ja rehellisesti. Täällä ollaan nostamassa käsi ylös virheen sattuessa. Täällä ollaan ottamassa vastuu omista tekemisistä. Täällä ollaan kasvamassa ja kehittymässä. Täällä ollaan kohtelemassa muita hyvin.

Olen kyllä mustavalkoinen. Mutta tietyissä asioissa ihan ylpeä siitä. 😇

Asuin 8 vuotta Kauhajoella.

Katselin vierestä ryyppäämistä, väkivaltaa, valehtelua, kiusaamista ja yleistä junttiutta, ja mietin, miksi en ole kuin muut. Mikä minussa on vikana? Kun kaikki muut olivat kaikesta eri mieltä, oli helppo alkaa etsimään vikoja itsestään.

Pari viikkoa sitten menin taas käymään siellä. Menomatkalla tuli fyysisesti tosi huono olo; oksetti, kuvotti ja itketti. Katselin valmiiksi bussipysäkkejä siltä varalta, että pitäisi pysähtyä oksentamaan. Mietin ihmeissäni, että minunhan piti tykätä autolla ajamisesta. En ilmeisesti tykkääkään.

Perille päästyäni olo ei lakannut, ärsytti, kun auton renkaiden vaihdossa kesti niin kauan. Vein lapsen äidilleni, kävin syömässä, ja lähdin ajelemaan kotiin päin.

Takaisintulomatkalla tajusin, etten inhoa autolla ajamista, eikä se aiheuttanut huonoa oloani. Inhoan Kauhajokea, vihaan sitä faktaa, että minun pitää joka välissä käydä siellä. Oksettaa aina ajatuskin sinne palaamisesta.

Yllätyin siitä, että kyseinen paikka sai aiheutettua ihan fyysisesti huonon olon. Vaikka toisaalta, onko ihme; samankaltainen olo tulee, jos menen isäni luo, tai ylipäätään paikkoihin, jotka ovat rikkoneet jotain minussa. Tämä paikka ei rikkonut vain pientä osaa, vaan murusti minut pieniksi murusiksi, pudotti lattialle, polkaisi vielä kengällä päälle, ja ihmetteli, miksen voi hyvin.

En koskaan tajunnut sen olevan ihan täysin mahdollista, että on olemassa kylä, jossa vain kollektiivisesti ollaan niin pihalla maailmasta ja kaukana sivistyksestä, ettei minunlainen aivoja aktiivisesti käyttävä outolintu sopinut mukaan.

Olen odotellut, että koska tulee aika, kun tuntuisikin hyvältä ajatus sinne palaamisesta; tuntuisi nostalgiselta tai haikealta tai edes neutraalilta käydä moikkaamassa tuttuja ja perhettä. Aikuisten Oonan ja Artun lailla tekisin ironisen kulttuurimatkan moiseen kyläpahaseen. Mietin ennen muuttoa, että ehkä siihen menee kuukausi tai kaksi. Nyt muutosta on neljä kuukautta. Inhoan tuota paikkaa edelleen joka solullani.

Olen kerran feikannut orgasmin.

Jotta toinen lopettaisi, ja pääsisin pois tilanteesta. Aika sairasta, että pitää tehdä moista, suoraan sanominen kun ei ole vaihtoehto. Mieshän voi suuttua. Tämä pelko johtuu osittain siitä, että pelkään jo lähtökohtaisesti miehiä, mutta myös siitä, että monet ovat oikeasti suuttuneet kieltäytyessäni seksistä.

Lapseni halasi eilen koulukaveria, joka ei selkeästi pitänyt eleestä. Ojensin heti, että pitää kysyä lupa, esimerkiksi että halataanko, tai saanko halata. Ja jos toinen kieltäytyy, vastataan vaikkapa okei, ja annetaan asian olla. Koska eihän sinulla lähtökohtaisestikaan ole lupaa tai oikeutta kajota toiseen. Mutta missä vaiheessa niin monelle ihmiselle on syntynyt ajatus siitä, että sellainen lupa ja oikeus olisikin olemassa?

Missä vaiheessa poikien ja miesten päähän syntyy ajatus, että heillä olisi lupa ja oikeus koskea toiseen ilman suostumusta; halata, kouria, kosketella. Jos toinen kieltäytyy, on lupa ja oikeus suuttua - minullahan pitäisi olla oikeus koskea sinuun, jos haluan.

Saman olen huomannut parisuhteissa, ja ilman suhteitakin. Oikeus naisen kehoon tunnutaan kokevan jotenkin omaksi; jos nainen ei halua seksiä, hänelle voi suuttua. Häntä voi syyllistää, haukkua ja painostaa. Täytyisihän hänen muistaa ja ymmärtää, että miehellä on oikeus koskea milloin haluaa.

Kenelläkään ei ole velvollisuutta harrastaa seksiä kanssasi. Ei, vaikka olisitte parisuhteessa. Sinulla ei ole oikeutta muiden kehoihin.

Miksi sinun halusi olisivat tärkeämmät kuin toisen rajat? Minkälainen ihminen haluaa harrastaa seksiä naisen kanssa, jonka tietää olevan tilanteessa vastentahtoisesti - painostettuna tai pakotettuna? Hyi? Jos painostat ja syyllistät toista suostumaan kanssasi seksiin, se ei ole suostumus.

*

Enkä edes aloita siitä, miten naisilla on aina pää kipeä ;-) Sehän onkin hulvattoman hauska vitsi, että me eletään maailmassa, jossa naisten täytyy keksiä tekosyitä sille, ettei halua naida. Kun pelkkä ei ei koskaan riitä. Miehillehän voi tulla vaikka suru puseroon.

Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.

Elämässäni on menossa keskikokoinen kriisi.

(Ei syytä huoleen tosin, minulla on kaksi jalkaa joilla osaan nykyään seistä kovassakin tuulessa.)

Toivoisin jokaisen tilanteeseen jollain tapaa osaa ottavan muistavan, että toisen elämään ja ihmissuhteisiin muiden kanssa ei koskaan näe sisälle. Ulkopuolelta ei voi tietää, miten ihmisten keskinäinen dynamiikka toimii, millaisia asetelmia ihmissuhteista löytyy ja millaista kielenkäyttöä harjoitetaan.

Yksi ja sama ihminen voi sinulle näyttäytyä tietynlaisena - vaikkapa ujona, tai hurmaavana - ja olla toisen ihmisen kanssa jotain ihan muuta.

Kaikki katsovat toisten tekemisiä omien epävarmuuksiensa ja haavojensa ja pelkojensa kautta.

Siksi, kun selitän elämäni tilanteita ja hetkiä auki, pitää muistaa, että katson tilanteita omasta näkökulmastani; omien haavojeni kautta. Pyrin toki näkemään kokonaisuuden, myöskin toisten ihmisten puolen, totuuden, ja samalla joka käänteessä myös kyseenalaistamaan oman kokemukseni ja omat tunteeni, silti parhaimmassakin tapauksessa tarinani jää joiltain osin vajaaksi ja värittyy omien kokemusteni kautta.

Siksi on vaarallista ja aina osittain valheellista uskoa kenenkään - esimerkiksi minun - tarinaani totuutena. Pyrin - ja toivottavasti kaikki muutkin fiksut ihmiset pyrkivät - totuuteen; näkemään ja kertomaan tarinat kokonaisina, silti harvoissa tilanteissa siihen kukaan täydellisesti pystyy.

Tarinani eivät välttämättä aina ole täydellisen kuvaavia totuuksia tapahtumista, ne ovat minun näkemykseni ja kokemukseni asioista. Värittyneet minun peloilla, epävarmuuksilla ja uskomuksilla.

Ja saman voi soveltaa jokaiseen teistä.

Olen ihminen.

Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.

Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.

Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.

En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.

Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.

Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.

Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.

Paluu menneisyyteen.

 Kirjoitin joskus blogissa menneisyydestäni näin: ”Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne.”

Olen kipuillut vuosien aikana paljon sitä, miten elämäni pysähtyi kuin seinään yli kymmenen vuotta sitten. Kaikki jähmettyi paikoilleen, mistään ei saanut otetta. Aika silti kulki eteenpäin, huolimatta siitä, etten ollut lainkaan valmis jatkamaan. Kriisiä seuraavat kaksi vuotta varmistivat, etten saa mitään pidettyä mukanani - ikään kuin aloitin ihan uuden elämän; kaikki hyvät jutut jäivät taakse, menneisyyden painolasti pysyi mukana. En muista noista parista vuodesta mitään.

Rakentaessani pikkuhiljaa itselleni uutta elämää, en ole osannut sisällyttää siihen vanhoja rakkaita ja tärkeitä asioita, eiväthän ne enää kuuluneet minulle. Jouduinhan ihan uudelle aikajanalle; lapsuuden ja nuoruuden jutut pysyivät muistoissani vain irrallisina asioina, eivät niinkään kokeminani tapahtumina. En ole päässyt tunnetasolla kiinni menneisyyteeni. Elänhän ihan eri elämää, eri ihmisenä.

Tänä viikonloppuna sain taas yhdestä kohdasta kurottua suurta kuilua kasaan. Sain elämääni takaisin ihmisen, joka oli lapsuudessa ja nuoruudessa hyvä ystäväni. Meillä on yhteisiä muistoja, yhteisiä tuttavia ja tapahtumia. Niistä puhuessamme menneet asiat alkoivat tuntumaan vähän enemmän todellisilta, vähän enemmän ihan omilta muistoiltani.

Minulla onkin ihan kokonainen elämä, kokonainen lapsuus ja nuoruus, eikä pelkästään yksittäisiä tilanteita - jotka nekin ovat tuntuneet vain vierailta ja kummallisilta, minusta irrallisilta asioilta.

Harmittaa kovasti, että menneisyyttäni peittää tumma varjo, joka estää näkemästä selvästi. Harmittaa kovasti, että elämäni on rikottu niin moneen osaan, että niitä on hankalaa löytää ja kasailla yhteen.

Oli ihana viikonloppu. Äärimmäisen tärkeä ja eheyttävä (ja hurja). Kiitos Beeda. 💞 Vaikea uskoa, että tässä on mennyt jo yli kymmenen vuotta.

Näen taas vähän selvemmin. Se tuntuu hyvältä. Elämä on kivaa. 😌 Ehkä huomenna taas itken ja ryven kurjuudessa ja itsesäälissä, mutta tänään en.

Rakastan asua Tampereella.

Rakastan tätä kaupunkia, rakastan sitä, ettei juuri kukaan vastaantulijoista tunne (tai kuvittele tuntevansa) minua.

Rakastan sitä, että kaikki, mitä voimme tarvita, löytyy bussimatkan päästä. Rakastan bussiliikennettä. Rakastan rappukäytävään jätettyjä saa ottaa -laatikoita. Rakastan lukuisia pieniä kauppoja, joita täällä on. Rakastan joka nurkalta löytyviä graffiteja.

Rakastan sitä, kun ihmiset puhuvat minulle kuin ihmiselle. Rakastan sitä, miten paljon tuntemattomat ihmiset tulevat kehumaan ulkonäköäni tai tyyliäni. Rakastan sitä, miten minullekin on täällä tilaa - vaikka näytän tältä ja olen tällainen; kummallinen.

Rakastan sitä, miten suvaitsevaisia ja avarakatseisia täällä ollaan. Rakastan yhteisöjä, joihin sulaudun joukkoon erikoisten puolieni kanssa; rakastan yhteisöjä, joihin varmasti sulautuisin joukkoon heti, kun uskaltaisin kokeilla.

Rakastan sitä, että täällä on varaa valita; ilkeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä; ei tarvitse valita ”vähiten huonoa” seuraa. Voi valita parasta seuraa, nimittäin sellaistakin täältä löytyy.

Rakastan ihmispaljoutta, rakastan sitä, että saan olla yksi muista.

Maailman onnellisin ja kiitollisin siitä, että saan asua täällä. Kaikkien metsässä vietettyjen vuosien jälkeen tämä on luksusta. 🥰💖🤝🏼

Pelkään vihaisia miehiä.

Tai ehkä ihmisiä ylipäätään, mutta varsinkin miehiä.

Pelkään loukkaantuneita ja pettyneitä miehiä. Pelkään surullisia miehiä. Pelkään miehiä, jotka huokailevat äänekkäästi. Jotka sulkevat ovet vähän turhan voimakkaasti. Jotka pitävät mykkäkoulua. Jotka väittävät, ettei mikään ole vialla - vaikka heistä selkeästi näkee, ettei kaikki ole hyvin. Jotka eivät osaa sanoittaa vaikeita tunteitaan, joten he tulevat näyttämään ne eri tavoin.

Vatsanpohjasta kouraisee, sydän hakkaa tuplanopeutta. Pelkään miehiä.

Olen lukuisia kertoja saanut nähdä, miten miesten tunnepurkaukset voivat johtaa sairaisiin tekoihin; huutoa, haukkumista, väkivaltaa, tappouhkauksia, raiskauksia. Puhelin viedään, tavaroita rikotaan ja heitellään, pidetään kotona väkisin, revitään vaatteista. Hakataan nyrkillä seinään tai toiseen ihmiseen.

”Negatiivisia” tunteita tuntevat - vihaiset, pettyneet, loukkaantuneet, surulliset - miehet ovat olleet elämässäni suurin uhka. Uhka, jolta minun täytyy suojata itseni ja muut.

On olemassa varmasti paljon ihmisiä, jotka osaavat käsitellä ja sanoittaa tunteensa ja siten eivät varmasti käyttäytyisi väkivaltaisesti muita kohtaan. Mutta on myös paljon heitä, jotka eivät osaa. En voi etukäteen tietää miten toimit, joten turvallisempaa on varoa kaikkia.

Pelkään miehiä, ja se vaikuttaa useissa tilanteissa käytökseeni ja puheisiini. En halua aiheuttaa toisille negatiivisiksi miellettyjä tunteita, koska en välttämättä kestä niiden seurauksia.

Koitapa tässä nyt sitten

Syysloma:

✖️To 13.10.

Reissu Kauhajoelle, lapsi isälleen

✖️Pe 14.10.

Työkkäri

Baari

✖️La 15.10.

Aamupala hotellilla

Sali

Ruoka Hesburgerissa

Baari

✖️Su 16.10.

Pitsat Pizzahutissa

Sali

✖️Ma 17.10.

Reissu Turkuun

Sali

✖️Ti 18.10.

Mental breakdown

Sosiaalinen akku 0%

Sali

✖️Ke 19.10.

Reissu Hämeenlinnaan

Kirpparikierros

Sali

Pitsat Popinossa

✖️To 20.10.

Reissu Jyväskylään

Kierros Antishopissa

Sali

Ruoka Revolutionissa

Valopolku

✖️Pe 21.10.

Baari

✖️La 22.10.

Sali

Baarikierros

✖️Su 23.10.

Lapsi takaisin kotiin

✖️Ma 24.10.->♾

Palautuminen