Tänään oli koulun ja työpaikan soveltuvuuskokeet kello 16.
Suunnittelin jo etukäteen meneväni sinne bussilla - jos siis uskaltaisin. En ole koskaan kulkenut bussilla, tuppukylissä kun ei julkista liikennettä juuri ole. En ole koskaan myöskään ollut soveltuvuuskokeissa, se maailma ei nimittäin ole ollut minua varten. Nyt ajattelin silti mennä.
En kertonut siitä muille, nimittäin jännittäviä ja pelottavia asioita on helpompi tehdä, kun kukaan muu ei tiedä niistä. Muilla ei voi olla odotuksia minua kohtaan, vaan kaikki mahdolliset onnistumiset on plussaa ja iloinen yllätys.
Jännitin aamusta asti, en pystynyt tekemään mitään vaan makasin sängyssä siihen asti, että piti lähteä. Zoomailin mapsista koulua, bussipysäkkejä ja välimatkoja. Välillä vastasin puhelimeen ja hoidin lapsen esikouluasioita. Vielä hetki sitten puhelimeen vastaaminenkin oli kovan työn ja tuskan takana. Kauas on tultu.
Kumppanini laittoi viestiä, ja kertoessani kokeista hän tarjoutui kuskaamaan minut sinne. Muistuttelin vielä matkalla, että on erittäin todennäköistä että käännyn ovelta pois, enkä uskallakaan mennä. Että eihän hän sitten vain pety minuun.
Menin. Jännitti, pelotti, ahdisti, ja menin silti. Tuntui äärimmäisen hyvältä suoriutua testi toisensa jälkeen ennätysajassa. Matematiikkaa, päättelytehtäviä, kirjoitustehtävä… niin ihanaa.
Kokeiden ja haastattelun jälkeen olin maailman onnellisin ja ylpein. Minä ihan todella tein sen.
Ei ole väliä sillä, pääsenkö kouluun ja töihin, eikä sillä, uskallanko mennä vaikka pääsisin. Tämä oli silti iso askel.
Lähdin kävelemään kumppanini kotiin ihanan kotikaupunkini ihania teitä pitkin. Törmäsin nuoruuden bonusveljeen eli ihanaan Juhoon, ja loppumatkan olin - jos mahdollista - vieläkin onnellisempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti