Näin minulle sanottiin vuonna 2014, 8 vuotta sitten. Muistan tarkalleen tilanteen, jossa olin, kun luin tämän viestin puhelimeni näytöltä (viestissä oli käytetty eri sanavalintoja, mutta jostain syystä en alkuperäistä viestiä kehtaa tänne kirjoittaa. Muistan sen sanasta sanaan). Sisäistin sen jo silloin totuudeksi, osaksi minuuttani, ja se ajoittain ohjaa ajatuksiani ja käytöstäni edelleen.
Ostin kesällä itselleni kommandopipon kuvausrekvisiitaksi. En niinkään siksi, että kommandopipo on siistin näkönen - vaikka onhan se sitäkin - vaan siksi, että saan ruman naamani pidettyä poissa kuvista. Ajattelin sen olevan hyvä keino käsitellä tätä asiaa, saada se pois päiväjärjestyksestä - ihan niinkuin tämä haitallinen ajatusmalli poistuisi sillä, että opin tottelemaan sitä ja elämään sen mukaan. Ihan niinkuin toimivampi keino ei olisi kohdata sitä suoraan, ottaa vaikka päivittäin kasvokuvia, ja opetella suhtautumaan niihin muutenkin kuin inholla.
Alkaa tietoisesti ajatella, että se ei ole totta; muistaa, että toisten mielipiteet eivät ole totuus minusta, vaan vain heidän näkemyksensä - he kohtaavat minut omista epävarmuuksistaan käsin. Pitää mielessä, ettei kauneus ole mikään tavoiteltava asia, eikä edes ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää kauneudelle. Tehdä aktiivisesti töitä sen eteen, että miettisin kokoajan vähemmän ulkonäköä - jolla ei ole tärkeiden asioiden puitteissa mitään väliä.
Kehoni kanssa tulen ihan hyvin toimeen, onhan se lähes aina ollut muiden kommenteissa vähintään ihan hyvä - usein vielä paljon parempaa. Kasvojani sen sijaan on kommentoitu negatiivisesti milloin milläkin termeillä. Joka kerta kun näytän peilissä mielestäni nätiltä, hämmästyn aidosti; enhän minä olekaan ruma! Mitä ihmettä!
Sama efekti käy silloin, kun olen ihmisten joukossa; jos ei ole peilejä lähettyvillä, kuvittelen näyttäväni ihan todella rumalta ja epämuodostuneelta. Saatan keskittää kaiken huomioni ja energiani siihen, ja odotan vain, että pääsen tilanteesta pois. Vähän jopa hävettää, että toin ruman ulkomuotoni tänne muiden katseltavaksi. Poistun lopulta tilanteesta, kurkkaan itseäni peilistä, ja hämmästyn. Enhän minä olekaan ruma.
Olen koko aikuisikäni ajatellut kasvojeni olevan epämuodostuneet ja selkeästi epäsymmetriset; rumat. Jos joku on kehunut minua kauniiksi, olen usein ajatellut hänellä olevan jotain taka-ajatuksia; joku syyhän sille pitää olla, että valehtelee noin räikeästi.
Vasta kun olen alkanut pohtia ja käsitellä ulkonäön merkitystä ja koko kauneuden käsitettä, olen päässyt pikkuhiljaa vähän irti näistä ajatuksista. En ole ehkä alkanut nähdä itseäni kauniina, mutta olen sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse olla kaunis. Kenenkään ei tarvitse. Mitä edes on kauneus? Mitä sillä tekee? Kuten olen ennenkin useasti todennut; ulkonäöllä ei oikeasti ole mitään väliä.
Lisähuomio (toistan taas itseäni); en pidä siitä, että minua vertaillaan muihin. Kehut, jotka sisältävät muiden, ”toisenlaisten naisten” lyttäämistä ja haukkumista, eivät ole kehuja. Ja sitten taas se, että minua verrataan muihin, kuin muut olisivat parempia ja kauniimpia, on itsessään jo ihan täyttä kiusaamista. Miksi tuollaista pitäisi sanoa kenellekään? Miksi minun pitäisi olla samanlainen tai erilainen kuin muut? Miksi tahallaan lisätä toiselle ulkonäköpaineita - joita meillä kaikilla varmasti on jo entuudestaan.
Jatkuva kauneuden tavoittelu aiheuttaa sen, että olemme - ja tulemme aina olemaan - tyytymättömiä itseemme ja ulkonäköömme. Se taas saa meidät syytämään rahaa kauneusleikkauksiin, meikkeihin, vaatteisiin ja erilaisiin dieetteihin. Ja se onkin tarkoituksena.
Ei pitäisi vaatia rohkeutta olla oma itsensä ja näyttää siltä, miltä haluaa - poikkesi se sitten muista miten paljon tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti