Viime aikoina on ollut hieman helpompaa elää. Otan kaiken irti muutamasta vapaatunnista joka päivä - en enää jaksa vakuutella itselleni, että olisin onnistunut ja hyvä ihminen vain, jos olisin joka päivä kahdeksan tuntia töissä. Kun en pysty siihen, eikä minun tarvitsekaan juuri nyt pystyä.
Pointtina ei ehkä koskaan ollutkaan se, että milloin opin olemaan kuin muut ja tuottava yhteiskunnan jäsen ja samoilla eväillä ja lähtökohdilla varustettu kuin muut, vaan se, että milloin hyväksyn, etten ole.
Tämä maailma ja tämä yhteiskunta antoi isäni hakata äitiäni - tietäen, että siellä oli kymmenen alaikäistä lasta katsomassa ja imemässä kaikki sairaat käytösmallit ja esimerkit itseensä. Kukaan ei puuttunut tai edes yrittänyt oikeasti saada sitä loppumaan.
On turha odottaa, että nyt pystyisin olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuin olisin saanut turvallisen lapsuuden ja vain hyviä esimerkkejä ja eväitä kotoa mukaan. Kuin tietäisin, miten tässä maailmassa eletään. Kuin tietäisin, miltä tuntuu olla turvassa.
Niin kauan, kun tämä systeemi ja yhteiskunta suojelee väkivaltaisia sekopäämiehiä, niin kauan on kohtuutonta odottaa, että kaikki pystyisivät täyttämään järjettömät odotukset, joita ihmisille on asetettu. On kohtuutonta odottaa, että pystyisin tyhjentämään muistini ja elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikenlaista nimittäin tapahtui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti