Synttärit.

Tänään minulla on synttärit - neljäs seitsemän vuoden sykli päättyy.

Tuntuu - on jo pitkään tuntunut - tosi vahvasti siltä, että olen syntymässä uudestaan; että muutun ihmisenä valtavasti ja loksautan suuren määrän palasia vihdoin paikoilleen.

Vaikka olen toki muuttunut ihan jatkuvasti viimeisen kolmen vuoden aikana. Kolme vuotta sitten päätin lopettaa autopilotilla kulkemisen, ja aloin aktiivisesti ja intensiivisesti työstämään traumojani ja etsiskelemään mielipiteitäni, arvojani, rajojani sekä todellista itseäni ja syvintä olemustani. Sitä olen tehnyt kiihtyvällä tahdilla ensin psykologin avustuksella, nyt viimeisen puoli vuotta ihan yksin. Tai toki olen saanut apuja ja näkökulmia myös ystäviltäni sekä kumppaniltani.

Kuten sanottua, tuntuu, että suuria muutoksia on tapahtumassa. Monet asiat ovat selkeästi tulleet päätökseensä; olen viime aikoina nähnyt toisaalta edessäni vain umpikujia, mutta tiedän niiden lopulta muuttuvan uusiksi, avattaviksi oviksi.

Tein viime viikolla päätöksen jättää selittelyn, asioiden selvittelyn, ja muiden huonon käytöksen liiallisen ymmärtämisen pois - tai ainakin vähemmälle. Päätin alkaa kuunnella itseäni joka hetki, päätin olla joustamatta ja venymättä äärimmäisyyksiin muiden yrittäessä polkea rajojani. Minun täytyy muuttua, jotta elämäni ja olotilani muuttuvat.

Eilen tuli tasan kuukausi siitä, kun aloin kirjoittaa ylös jokaisen itkuni ja niiden syyt. Itkin kuukauden aikana 73 kertaa. Minun täytyy muuttua.

Some ja parisuhde.

Jotkut varmaan ihmettelevät ja hiljaa paheksuvat, kun kirjoitan suhteestani negatiivisia asioita someen. Kun pitäisi mielummin olla hiljaa ja selvittää asiat kumppanin kanssa kahdestaan.

Olen valitettavasti nähnyt, miten sairas ja vaarallinen tämä maailma ja ihmiset osaavat olla. Minun on pakko suojella itseäni - varsinkin, jos toisen käytöksessä näkyy vähänkin tuttuja piirteitä.

Enää ei tule tilannetta, jossa olen useasti ollut; jossa toinen kohtelee minua neljän seinän sisällä huonosti, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä en uskalla kertoa - enkä uskalla lähteä pois. Sellaista ei vain tule enää. En suostu siihen.

Lisäksi olen kyllä yrittänyt selvittää asioita ihan kahdestaan. Olen joustanut rajoistani ja mielipiteistäni, olen antanut anteeksi aina uudestaan. Olen yrittänyt väkisin unohtaa asioita, sillä mieleni ei ole pystynyt käsittelemään niitä - jos en yhtään ymmärrä, miten toinen voi toimia jollain tavalla, yritän yleensä unohtaa asian. Varsinkin, jos kyseessä on ihminen, josta yritän tykätä.

Tuo onkin iso ongelma minulle; mieleni sulkee automaattisesti satuttavat asiat pois. Olen tehnyt sitä lapsesta saakka, ja teen sitä edelleen. Siksi olen jatkanut parisuhteita inhottavien ihmisten kanssa, heidän satuttavista teoistaan ja sanoistaan huolimatta.

Miten rakastat vanhempaa, joka pahoinpitelee äitiäsi - ellet nimenomaan siten, että unohdat hänen tehneen niin?

Moni suhteeni on mennyt samalla kaavalla; toinen kohtelee minua huonosti ja ylittää rajojani, suljen tilanteet pois mielestäni, ja jatkan suhdetta kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jossain kohtaa asiat nousevat silti esiin. Väkisin, ja kaikki kerralla. Ikään kuin silmäni avautuisivat näkemään toisen inhottavan puolen. Ja siinä kohtaa minun on itsesäälin, inhon ja kuvotuksen saattelemana lopetettava suhde.

En siis tee asioita mulkkuuttani tai kiusatakseni muita. Kaikkeen löytyy loogiset syyt.

Väsymys.

Puhuin aiemmin siitä, miten loputtoman väsynyt olen ollut.

Olen ollut ahdistunut, itkuinen ja yrittänyt miettiä, miten voisin muuttaa elämääni helpommaksi ja paremmaksi.

Pohdin kauan, pitäisikö tässä tilanteessa ottaa sairaslomaa töistä. En silti tehnyt niin, sillä kaikesta huolimatta edelleen jollain tapaa häpeän psyykkisiä ongelmia - häpeän väsymystä, ahdistusta ja paniikkia. Häpeän traumoja ja pelkoja.

Mutta lopulta soitin terveyskeskukseen. Kerroin, miten väsynyt ja loppu olen tähän kaikkeen, ja että muutamakin päivä rauhoittumista auttaisi alkuun. En saanut sairaslomaa, sain lääkäriajan kuukauden päähän. Fiksuimmat arvaa, ettei siitä välttämättä ole ihan kauheasti apua tämän hetken akuuttiin kriisiin.

Olen usein kipeä. Flunssaa, päänsärkyä, vatsakipuja, jopa kuumetta. Olen yleensäkin usein ollut kipeänä, mutta viimeisen vuoden ajan se on ollut lähes tauotonta.

Olen alkanut pohtia, voisiko henkisillä ja fyysisillä kivuilla ja vaivoilla olla jokin yhteys. Voiko tulla mahatauti tai flunssa tai kuumetta, jos on tarpeeksi pitkään psyykkisesti kovilla? Kyllä varmaan.

Kerroin töissä huonosta olostani. Kuten stooreissa kirjoitinkin, saan nyt olla joustavammin etätöissä - alan pitää joka viikko ainakin kaksi etäpäivää.

Etätöiden kautta saan aikaa olla yksin kotona. Itse työhän ei kuormita minua. Olen loppu parisuhteeni aiheuttamiin negatiivisiin fiiliksiin; pahaan mieleen, ahdistukseen ja ajoittaiseen epätoivoon. Olen loppu riitoihin, syyllistämiseen ja epäkunnioittavaan puheeseen. Olen loppu itseni kyseenalaistamiseen.

Mietit varmaan, miksen sitten eroa. Rehellisesti sanottuna samaa olen miettinyt itsekin. Sinisilmäinen, naiivi puoleni haluaisi edelleen uskoa muiden hyvyyteen. Vaikka saisin päivittäin todisteita siitä, ettei se kannata.

Keskityn nyt itseeni. Hoidan itseni ja mieleni kuntoon, kaikki muu on nyt toissijaista. Pikkuhiljaa.

Minä olen elämäni tärkein ihminen. Ja sinä olet elämäsi tärkein ihminen. Ehkä olisi jo korkea aika alkaa kohdella itseämme niin.

Kumppanin some.

Hetki sitten keskustelin erään ystävän kanssa siitä, että kumppanin somenkäyttöä ei saa rajoittaa - syynä on aina vain oma epävarmuus, ei niinkään kumppanin toiminta.

On hyvin pitkälti totta, että mikäli sinulla on tarvetta alkaa rajoittaa kumppanisi somenkäyttöä (esimerkiksi kuvista tykkäilyä), syynä on oma epävarmuutesi.

Mutta mielestäni olisi laiskuutta pitää sitä kaikenkattavana totuutena, ja kehoittaa vain olemaan olematta epävarma. On aiheellista pyrkiä katsomaan tuon epävarmuuden taakse - mistä se johtuu.

Mikäli kumppanisi on esimerkiksi verrannut ilkein ja alentavin sanankääntein sinua muihin; puhelimen näytöllä näkyviin ihmisiin, on täysin ymmärrettävää tuntea epävarmuutta sekä tarvetta kieltää noista kuvista tykkäily. Tai jos kumppanisi on tuonut ilmi epäilyttäviä ajatusmalleja tykkäysten taustalla - jos hän vaikkapa ajattelee kyseiset kuvissa esiintyvät naiset vain esineinä.

Tai jos tykkäily ei olekaan tykkäilyä, vaan ilmiselvää kuolaamista; alastonkuviin reagointia, viestien lähettelyä, lisäkuvien pyytämistä. Näissä tapauksissa varsinkin on täysin ymmärrettävää kokea epävarmuuden tunteita. Kuten entinen psykologini sanoisi; ”normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen”.

Joka tapauksessa, mielestäni kenelläkään ei ole oikeutta rajoittaa toisen toimintaa. Mutta jos kumppanisi jatkuvista huomautteluistasi huolimatta jatkaa satuttavaa toimintaa; rikkoo rajojasi ja suhteenne rajoja, voisi olla aiheellista miettiä, haluatko olla sellaisen ihmisen kanssa.

Somekäytös saattaa kuulostaa pieneltä, lähes mitättömältä syyltä erota, mutta se on usein vain jäävuoren huippu; kertoo hyvin paljon ihmisen ajattelutavasta muutenkin. Somekäytös saattaa esimerkiksi paljastaa, miten hän suhtautuu muihin ihmisiin, esimerkiksi naisiin. Näkeekö hän itsensä muiden kanssa samalla tasolla, vai kilometrejä heidän yläpuolellaan? Näkeekö hän naiset vain esineinä?

Epävarmuutesi on toki sinun asiasi, sinun täytyy itse hoitaa ja käsitellä se parhaasi mukaan. Toista ei voi muuttaa - vaikka saisit hänet painostettua lopettamaan muiden kuolaamisen, muuttuuko ajatusmallit siellä taustalla kuitenkaan? Some on vain yksi väylä tuon ajatuksen näkymiseen. Muitakin on.

Alkoholi.

Edellinen tekstini kuulosti ilmeisesti kärjistetyltä ja tuomitsevalta. Mitä se siis myös oli.

En ajattele, että kaikki, jotka joskus avaavat korkin, tekevät sen paetakseen ongelmiaan - sekä omaavat alkoholiongelman.

Mutta haluan silti kyseenalaistaa täällä vallitsevan alkoholikulttuurin ja yleisen hyväksynnän ryyppäämistä kohtaan. Miksi on normaalimpaa ja sosiaalisesti hyväksytympää juoda, kuin olla juomatta?

Monet tykkäävät selitellä juomistaan - itselleen sekä muille. Ongelmattomuutta todistellaan esimerkiksi sillä, ettei juo kuin vaikkapa kerran kuukaudessa. Mutta jos sinulla on vain kerran kuukaudessa mahdollisuus juoda, eikö se silloin tarkoita sitä, että juot aina kun voit? Jos juo aina kun on mahdollisuus, mielestäni se kuulostaa jo ongelmalta. Jos ei voi olla juomatta. (Ja selittely ja todistelu jo itsessään kertovat jotain.)

”Voisin kyllä olla juomatta jos haluaisin” - mikset sitten ole? Koitapa ihan piruuttasi jättää tilaisuus käyttämättä. Ehkäpä sitten huomaisit jotain. Vaikka kaikki olisi täydellisesti juomisen kannalta; hyvä fiilis, rahaa tilillä, vapaa viikonloppu, seuraa ja juhlapaikka valmiina. Pystyisitkö jättää menemättä?

Kuten sanoin, kaiken pohjana on täydellinen rehellisyys itselleen sekä muille. Se vaatii aika paljon.

En silti yritä pakottaa ketään lopettamaan - siinäs juot ihan niin usein kuin haluat. Haluan sinun silti muistavan, että voisit käyttää aikasi paremminkin.

…Voisit myös aivosolujen tuhoamisen sijaan alkaa kehittää niitä tms tylsää helpompi vaan siirtää kaikki paska eteenpäin muille nimittäin MINÄ haluan pitää HAUSKAA

Keväällä 2020 lopetin juomisen kokonaan.

Siihen asti olin juonut usein. Yleensä join joka toinen viikonloppu. Aina välillä pidin muutamien kuukausien taukoja.

Humalassa oli useimmiten hauskaa. Silti halusin lopettaa juomisen - en vain tiennyt, miten. Lopettaminen tuntui jo ajatuksena mahdottoman vaikealta.

Olin sosiaalisesti hyvin estynyt; panikoin, ahdistuin ja jäädyin sosiaalisissa tilanteissa. En uskaltanut puhua ihmisille, vapaa-ajallani olin yksin tai perheenjäsenteni kanssa.

Alkoholi auttoi siihen. Humalassa uskalsin puhua ihmisille, menetin estoni sekä ahdistukseni. Pakenin ongelmiani; ei tarvinnut käsitellä traumoja, sen kun vain avasi korkin ja nollasi pään.

Joskus puhuinkin siitä, miten kokoajan kyllä tiesin, ettei meno voi sellaisena jatkua ikuisesti. Ongelmia ei pysty pakenemaan loputtomiin, lopulta ne saavuttavat sinut. Parempi siis olisi lopettaa juoksu ja katsoa demoneja suoraan silmiin.

Päätin siis lopettaa juomisen. En nimittäin halunnut paeta enää. (Ja tbh vaikka kuinka selittelisit juomistasi ”hauskanpidolla”, tosiasia on, että juot paetaksesi jotain. Itsestään selvillä oleva ihminen ei tarvitse alkoholia tai muita päihteitä.)

Lähes kolme vuotta olin täysin tipattomalla. Tammikuussa päätin kokeilla, miten alkoholi minussa vaikuttaisi nyt, kun ei ole enää mitään paettavaa. Uskallan ihan selvinpäin puhua ihmisille, mennä paikkoihin, tehdä asioita ja kohdata kaikki tunteeni.

Lopputulos oli juuri sellainen, kuin arvelinkin. Päässäni oleva hälytysjärjestelmä kytkeytyi pois päältä, muuten olin ihan normaali oma itseni. Olen hälytystilastani puhunut ennenkin; ihan tavallisissa tilanteissa olen jatkuvasti varuillani; tarkkailen ympäristöäni, olen täysin varma, että pian joku hyökkää. Kaikki tämä siis loppui yhdeksi illaksi.

Aion silti jatkaa tipatonta. En tarvitse päihteitä, selviän elämästä kyllä jatkuvan hälytystilankin kanssa. Ja ajan kanssa saan sen pysyvästi loppumaan.

En suosittele ketään kokeilemaan tai käyttämään päihteitä. Ne voivat silti toimia hyvinä työkaluina - jos siis tietää, mitä tekee ja osaa olla joka hetki täysin rehellinen itselleen. Harva osaa, jos kukaan.

P.S. Juo tai parane, molempia et varmasti saa.

Hukkaan itseni 3.

Viime tekstissä totesin, että kaiken taustalla ja syynä on se, että hukkaan yhteyden itseeni ja sisimpääni.

Sekään ei kuitenkaan ole koko totuus.

Päässäni edelleen vaikuttavat - jo lapsena opitut - käsitykset parisuhteista ja naisen ja miehen roolista saavat minut tarkastelemaan suhdettani ja kumppanini toimintaa tietyltä suunnalta ja hakeutumaan jo entuudesta tuttuun uhrin rooliin. Sietämään satuttavia sanoja kertomatta ääneen, miltä oikeasti tuntuu.

Jo lapsena opitut käsitykset yksin pärjäämisen arvostettavuudesta saavat minut venyttämään rajojani ja käyttämään akkuni ja energiani miinukselle asti. Sietämään pahaa mieltä ja huonoa kohtelua, joten lopulta automaattisesti vihaan kumppaniani; hänhän ylittää rajojani jatkuvasti. Tietämättään, tosin.

Sukupuolinormit, parisuhdemallit ja tyttönä kasvatettuun ihmiseen kohdistuvat odotukset ja vaatimukset opin niin ikään jo lapsena. Ne aiheuttavat loputtomasti ahdistusta, minä kun en sovi rooleihin ja muotteihin, joihin pitäisi sopia. Nykyään tiedän, ettei pidä. Mutta kyseiset ajatukset ovat juurtuneet niin syvälle mieleen, että niitä on hankala poistaa sieltä, vaikka järjellä tietäisin ne vääriksi.

Tuntuu, että kumppanini imee kaiken hapen kotoa jatkuvalla kyselyllään. Se taas johtuu siitä, että meillä on täysin erilaiset kokemukset ja normit lapsuudesta; minua ei ole huomioitu, eikä minulta ole jatkuvasti kyselty vointia ja fiiliksiä. En ole tottunut siihen, että minua huomioidaan lähes tauotta. Nyt kun niin tapahtuu, se ahdistaa.

Kaikesta huolimatta kumppanini on kyllä syyllistynyt rajojeni ylittämiseen ajoittain tietoisestikin - tai ainakin se näyttäytyy minulle niin - mutta suurin syyllinen kaikkeen löytyy silti edelleen lapsuudestani.

Joskus ihmiset jaksoivat hokea minulle, ettei yksi ihminen voi toisen elämää pilata. Eipä niin.

Hukkaan itseni 2.

Kerroin viime tekstissä yksinolon tarpeestani - miten pitkään johtuneen ahdistuksen syy on siinä, etten ole ollut yhteydessä itseeni.

En silti tarkoita, että tämä kumoaisi edelliset tekstini; ettei parisuhteeni ja asumisjärjestelymme aiheuttaisi valtavasti ahdistusta. Ettei alkusuhteen ilkeät sanat ja niistä johtuva itseni kyseenalaistaminen ja lopulta inhoaminen vaikuttaisi minussa edelleen, aiheuttaen itkuisuutta ja pahaa mieltä. Ettei ahdistusmöykky itsessään aiheuttaisi erinäisiä lieveilmiöitä; itseinhoa, huonoa itsetuntoa ja itseni ja tunteideni sivuuttamista - itseni haukkumista ja kiusaamista.

Mutta kaikki nämä selittyvät itseni hukkaamisella. Jos en hukkaisi yhteyttä sisimpääni, en olisi minulle ilkeä - tai antaisi kenenkään muunkaan olla. En uskoisi ilkeitä sanoja, en kyseenalaistaisi itseäni ja arvoani muiden kehoittaessa minua tekemään niin.

En venyttäisi rajojani liiallisuuksiin, en käyttäisi akkujani loppuun, en yrittäisi vakuuttaa muita minun arvostani ja hyvyydestäni - sillä jos olen yhteydessä sisimpääni ja siten itsevarmasti sinut itseni kanssa, en edes olisi ihmisten kanssa, joille pitäisi vakuutella mitään; jotka oma-aloitteisesti eivät näkisi arvoani ja hyviä puoliani. En sietäisi huonoa kohtelua, minkäänlaista.

Jos en hukkaisi itseäni, pitäisin kiinni tarpeestani olla ajoittain yksin, tekisin vain asioita, joita haluan tehdä ja keskittyisin hyvinvointiini - tuntematta syyllisyyttä, jota minulle yritetään (itseni ja muiden toimesta) syöttää. Jos en hukkaisi itseäni, olisin onnellinen - tekisin kaikkeni sen eteen.

Joten siksi sanoin, että kaikkeen olikin syynä itseni hukkaaminen.

Vaikka joku kohtelisi minua väärin ja polkisi rajojani, taustalla olen silti minä, joka sallin hänen toimia niin.

Hukkaan itseni.

Viime aikoina olen taas huomannut, että olen hukannut itseni.

Ja sen olette varmasti huomanneet teksteistänikin. En saa mistään kunnolla otetta, olen ahdistunut ja itkuinen. Elämä tuntuu pyörivän kehää, ja olen umpikujassa. Pitäisi siis keksiä ulospääsy itse; tehdä jokin radikaali muutos elämässä.

Lähes poikkeuksetta näissä tilanteissa ulospääsy onkin lähempänä kuin arvaankaan; täytyy kääntää katse itseeni, sisimpääni. Muodostaa uudelleen jo kadotettu yhteys itseeni ja lapseen sisälläni.

Kuten olen sanonutkin, tarvitsen hyvin paljon yksinoloa ja omaa aikaa. Tarvitsen niitä, että saan ylläpidettyä yhteyttä itseeni.

Erakkogeeni, kuten meidän suvun yksinäisiä ihmisiä on tykätty kuvailla. Vai olisiko sittenkin kyseessä vain niin massiivinen epäluottamus ihmisiä kohtaan, että on pakko pitää kaikki turvallisen välimatkan päässä. Jo lapsena hukattu suora yhteys omaan itseen, että tarvii extrapaljon keskittymistä ja yksinoloa pitääkseen itsensä kasassa.

Yleensä ihmisillä se taitaa toimia ihan automaattisesti. Koko persoona ja oma minuus on niin yhteneväinen ja kasassa, ettei mitään yhteyksiä tarvitse muodostella ja aktiivisesti ylläpitää.

Minun koko persoona ja minuus on osina, irrallaan, jotkut hyvinkin kaukana toisistaan. Täytyy tosissaan keskittyä, että saan pidettyä kaiken kasassa. Ja usein elämä, arki ja monimutkaiset ihmissuhteet tulevat tielle. Siksi tarvitaan maadoittumishetkiä, aikaa vain itsensä ja jokaisen osan kanssa. Tilaa hengitellä ja etsiä osia. Tilaa kuunnella itseään.

Joko olen kiinni jossakin toisessa ihmisessä, tai olen kiinni itsessäni. Molempia en ilmeisesti saa.

Pidä kiinni itsestäsi. Älä anna osien ja äänesi hukkua elämän myrskyissä. Sinä olet elämäsi tärkein henkilö. 💕

Olen hyvin usein hyvin loppu.

Olen ennenkin useasti kertonut siitä, miten ylikuormitun todella vähästä, joskus ihan tyhjästä. Käytän kaiken vähäisen energiani ympäristön analysointiin ja hälytystilassa olemiseen, joten sitä ei jää tarpeeksi asioihin, joita ”kuuluisi” tehdä - arjen pyörittämiseen, äitiyteen, töihin ja parisuhteen ja kodin hoitamiseen.

Olen siis todella väsynyt. Itken myös usein. Kaksi viikkoa sitten aloin merkata ylös jokaisen itkuni, sekä itkun syyn (paneudutaan niihin tarkemmin joskus myöhemmin).

Kahden viikon - eli neljäntoista päivän - aikana olen itkenyt 31 kertaa. Neljänä päivänä en itkenyt kertaakaan. Pahimpana päivänä itkin 7 kertaa. Itkujen syitä olivat esimerkiksi parisuhde, väsymys tai ahdistus esimerkiksi ulkonäöstä tai sukupuolesta.

En ole jaksanut käydä salilla taas moneen viikkoon. Tänään ilmoitin kumppanilleni, että voisimme mennä salille. Sillä tänään oli ensimmäistä kertaa moneen viikkoon sellainen olo, että voisin jaksaa treenata.

Tajusin, että elän jatkuvasti äärirajoilla. Käytän kaiken energiani ihan loppuun, ahdistun ja itken. Päivästä toiseen samaa - vaikka tekemäni asiat olisivat kivoja ja mieli olisi hyvä, jos käytän kaiken energiani ja vähän ylikin, lopputuloksena on paha mieli ja uupumus.

Heti, kun olisi vähänkin ylimääräistä energiaa - tai paremminkin heti, kun en elä velaksi - etsin ja suunnittelen tapoja, joilla voisin tyhjätä akkuni miinukselle asti.

Voi kun osaisinkin jättää energiaa vähän säästöön. En käyttäisikään ihan kaikkea, vaan säästelisin ja jättäisin itselleni tilaa elää ja nauttia olostani. Ymmärtäisin, että traumat ja työt vaativat ison osansa, joten loppujen kanssa täytyy olla säästeliäs ja harkita tarkoin, ovatko tekemäni asiat uupumuksen ja jatkuvan pahan mielen arvoisia.

Ehkä en menekään tänään salille, ehkä menen vain kotiin ja teen asioita, jotka tuovat hyvän mielen ilman ylikuormitusta, ahdistusta ja sosiaalista ähkyä.

Sillä sali ei sitä enää minulle tuo. Ei ainakaan tässä hetkessä.

Nykyinen elämäntilanteeni ahdistaa minua ajoittain suunnattomasti.

(Luvassa tajunnanvirtaoksennusta ilman filtteriä.)

Tarvitsisin todella paljon yksinoloa ja rauhaa, mutta sitä ei luonnollisestikaan saa, kun asuu kahden ihmisen kanssa. Olen todella harvoin hetkeäkään yksin, mutta silloin kun olen, huomaan, miten vapauttavaa se on. Tunteet tulevat juuri sellaisina kuin ovat, saan ja voin tuntea ja näyttää ne, ja sitten ne poistuvat. Pystyn hengittämään.

Yhdessä ollessa mikään tunne ei tule selkeänä - kaikki on harmaata ahdistusmössöä, joka kasvaa ja kasvaa, kunnes en pysty enää olemaan, vaan romahdan täysin. Tunnen jatkuvasti ahdistusta, syyllisyyttä ja (itse)inhoa.

Yhdessä asuminen ei siis taida sopia minulle. En osaa tarkasti sanoa, mistä kaikesta se johtuu. (Tai osaan, mutten silti erinäisistä syistä tee niin.)

Mutta parisuhde eri osoitteissa ei myöskään sovi minulle. En pysty rauhoittumaan ja oikeasti elämään, kun kaikki on pelkkää aikataulua ja suunnitelmaa. Ajatuksen tasolla yhdessä asuminen olisi toimivin ratkaisu.

Mutta kun ei ole.

Voiko todella olla niin, että vaikka itse haluaisin parisuhteen, se ei silti sovi minulle? Jos taas olen sinkkuna ja yksin, kaipaan toista siihen vierelle. Kun on toinen vierellä, kaipaan rauhaa ja yksinoloa. Mikään ei sovi, ja mikään ei toimi. Toki asiaan varmasti suuresti vaikuttaa negatiiviset tunteet, joita toisen toiminta ja sanat minussa aiheuttavat, sekä alkusuhteen inhottavat asiat, joita en osaa (enkä ehkä haluakaan) unohtaa.

Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä?

Rajojen puolustaminen.

Olen kuullut puhetta siitä, miten ollessasi suhteessa sinun pitäisi lopettaa omien rajojesi raivokas puolustaminen, ja keskittyä toiseen, ja teidän suhteeseenne. Että ei ole rakkautta se, että keskittyy itseensä ja siihen, ettei omia rajoja rikota.

Helppo sanoa, jos omia rajoja ei ole koskaan jatkuvasti rikottu ja poljettu. Ja helppo sanoa, jos edelleen, suhteessakin, kaikki toiminta tapahtuu toisen rajoilla, jatkuvasti niitä vähän härnäten ja venyttäen. Ollaan kaukana sinun rajoistasi, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että niitä rikottaisiin.

Suhteessa - ja elämässä muutenkin - ensin täytyy varmistaa, että rajojasi kunnioitetaan; että saat olla rauhassa eikä sinun tarvitse pelätä. Vasta sitten voidaan unohtaa rajat ja niistä puhuminen ja niistä näkyvästi kiinni pitäminen. Jos on mahdollisuus sille, että toinen niitä rikkoo, rajoista täytyy aktiivisesti pitää kiinni ja muistuttaa niiden olemassaolosta.

Ehkä sinun ei tarvitse pelätä rajojesi puolesta, jos viihdyt jatkuvasti toisen rajoilla - olet siis suurella todennäköisyydellä itse se, jonka toimintaa pelätään. Ei hyväksikäyttävä eksänikään varmasti pelkää, että joku käyttäisi häntä hyväkseen. Koska hän tekee sen itse. Eikä väkivaltainen perheenjäseneni varmasti pelkää joutuvansa väkivaltaiseen suhteeseen. Hän on itse se, joka lyö.

Tässä asiassa on usein kaksi selkeää roolia, itse olen aina automaattisesti ajautunut siihen toiseen. Olen aina automaattisesti se, jonka rajojen yli hypellään ihan huvikseen vain. Ja itse taas suodatan puheeni ja tekoni sen kautta, etten vain ylittäisi toisen rajoja tai aiheuttaisi pahaa mieltä.

Ehkä syy sille, ettet puolusta rajojasi ei olekaan se, että olet niin viisas ja mahtava ja ymmärtänyt, miten maailma ja parisuhteet toimii. Ehkä et puolusta rajojasi siksi, ettei sinun tarvitse.

Naisen paikka.

Sanoin edellisessä tekstissäni miten rakastan sitä, että saan ottaa huomiota ja katseita vastaan ilman, että se velvoittaisi minua tekemään tai antamaan mitään.

Uskoisin, että jokainen naisoletettu tietää, mistä puhun. Miten väsyttävää ja uuvuttavaa on, kun joudut - olet joutunut lapsesta saakka - miettimään olemisesi ja tekemisesi tarkasti, ettet vain anna vääriä signaaleja.

Mietitään asiaa nais-mies-asetelmana, sillä sitä se yleensä on.

Miehet innokkaasti etsivät ja löytävät merkkejä ja signaaleja naisen haluista - joita ei usein edes ole. Jo pelkkä asuvalinta voi miehen aivoissa kääntyä vihreäksi valoksi, suostumukseksi ja pyynnöksi.

Puhuin kerran erään miespuolisen läheiseni kanssa baarikulttuurista (joka on yksi naurettava peli jo itsessään). Hän kysyi, tykkäänkö pelata silmäpeliä miesten kanssa, nimittäin hän tekee sitä naisten kanssa. Viihdyttävää, kevyttä hauskanpitoa. Niin varmaan.

Aluksi hämmennyin ja ehkä vähän suutuin. Enhän minä ole naisoletettuna voinut sellaista tehdä, naurettavaa edes kysyä.

Naisena sinun täytyy jatkuvasti olla varuillasi miesten kanssa. Ettet vain vahingossa anna ymmärtää, sillä sitten sinun täytyy myös ymmärtää antaa. Et voi pelata harmitonta silmäpeliä, sillä mies saattaa ottaa sen vihreänä valona - kutsuna sänkyyn.

On vaarallista antaa miehelle vääriä merkkejä. Sillä mies - varsinkin tullessaan lopulta torjutuksi - voi suuttua, sekä pahimmassa tapauksessa raiskata tai tappaa. Harva (yö)elämässä tapaamani mies on hyväksynyt eitä vastaukseksi.

Harmittomatkin pelit muuttuvat vaarallisiksi, jos olet nainen tai naiseksi miellettävissä, ja vastapuoli on mies.

Siksi tuntuu ihanalta, kun joskus saa ottaa huomiota vastaan ilman velvollisuuksia ja vastapalveluksia. Ilman pelkoa siitä, että jos pidän kiinni rajoistani, minut voidaan tappaa.