Puoli vuotta.
Ihan alussa yllätyin siitä, miten helppoa kanssasi on keskustella - aiheiden keksiminen ei ollut pelkästään minun vastuulla. Olenhan näet tottunut ihmisiin, joilla ei juurikaan ole antaa takaisin näkemyksiä ja ajatuksia. Jotka kuuntelevat minua kyllä - ymmärtäen murto-osan sanomisistani. Ehkä siksi kiinnostuin sinusta heti. Ajattelin, että tässä täytyy olla jotain erityistä - ehkäpä juuri minulle tarkoitettua.
Kanssasi on vaikeaa, ajoittain lähes mahdotonta olla. Pakotat minut katsomaan itseäni, niitäkin osia, joista haluaisin pitää katseen poissa. Pakotat minut kuuntelemaan itseäni, ja näkemään sen, millaisena näyttäydyn ulospäin. Pakotat ottamaan vastuun itsestäni, sanomisistani ja olemisestani. Pakotat katsomaan tiiviisti peiliin, löytääkseni lopulta aidon totuuden menneistä ja nykyhetkestä. Et tee mitään väkisin; pakotat vain olemalla siinä.
Olemalla loputtoman rehellinen ja avoin. Pysymällä vierellä, vaikka haluaisin työntää sinut pois. Saisin itse lähteä viereltäsi koska vain. En ainakaan juuri nyt halua, rehellisyys ja totuus on nimittäin kiehtovampaa kuin mikään muu. En juuri nyt halua lähteä; tulevaisuudesta en voi sanoa vielä mitään.
On erikoista ja jännää, että tulit elämääni ja olet siinä. Ihan vitun kurapaskaa myös, sekä äärimmäisen ihanaa.
Tulit ehkä siihen näyttääksesi erilaisen maailman; olethan täysin erilainen kuin muut - katselet maailmaa ihan omasta perspektiivistäsi, kaukana kaikesta maallisesta ja pinnallisesta. Tulit ehkä siihen näyttääksesi, etten ole ainoa muiden silmissä outolintuna, hulluna ja friikkinä näyttäytyvä. Että muiden näkemykset minusta eivät ole totta. He eivät vain ymmärrä.
Sinä ymmärrät.
Olen aina haaveillut siitä, että saisin jonkun kanssa yhdessä viettää loppuelämämme sovitellen yhteen meidän tapoja ja maailmoja. En ikinä uskonut, että se olisi näin vaikeaa ja raskasta. Ja näin antoisaa, ihanaa, erityistä, kaunista, hauskaa sekä aitoa.
Kiitos, kun olet siinä vierellä. Anteeksi, kun siinä saattaa välillä olla vaikeaa olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti