Olenko hullu?

Varmasti. Vähän jopa raivostuttaa kuulla jatkuvasti supattelua tarkoitusperistäni ja tavastani olla ja elää, miten olen ”sekaisin”, epäilyä siitä ettei minulla olisi ”minkäänlaista filtteriä”, vaan typeryyksissäni suoltaisin tänne kaiken elämästäni.

Olen jo aiemmin yrittänyt tätä avata, mutta kerrataas vielä:

•En jaa tänne mitään vahingossa, epähuomiossa tai siksi, etten sekoilultani osaa olla jakamatta.

•Suunnittelen postauksiani etukäteen, seison kaikkien sanojeni takana.

•Se mitä somessa minusta näkyy, ei ole kaikki. Läheskään. Minulla on paljon juttuja, tasoja, kertomuksia ja kokemuksia. Avaan niitä teille parhaani mukaan. Mietin ja pohdin kaikkea ihan joka sekunti. En kulje autopilotilla, siksi mukaan tarttuu kokemuksia ja asioita, joita pohtia ja joista kirjoittaa.

•Some on täynnä kulissia - rakennettua, siloteltua kuvaa ihanne-elämästä - joka on siis kaukana totuudesta. Lukemattomasti tilejä, joissa toistuu samat kuvat ja kaavat, toisten kopiointia ja matkimista, harvoin mitään aitoa ja oikeaa. En pidä siitä.

•Haluan puhua. Haluan kertoa elämästäni, haluan kirjoittaa. Haluan näyttää aitoja asioita elämästäni, haluan olla rehellinen.

Tämä maailma on täynnä kaavoja, sääntöjä, normeja, ihanteita ja kulisseja, joita yksi jos toinenkin yrittää epätoivoisesti täyttää ja seurata. Minä en halua. Haluan rohkaista muitakin olemaan oma itsensä; puhumaan totta, olemaan aito, rehellinen ja avoin. Ymmärrän, että se saattaa pelottaa ja sitä kautta myös suututtaa ja ärsyttää. Mieti, miksi se tuntuu siltä. Kertooko tunteesi oikeasti lopulta minusta yhtään mitään? Vai kertookohan se vain sinusta.

Olisikohan aika unohtaa olemattomat säännöt ja normit, ja alkaa itsekin elää? Kukaan ei estä sinua. Paitsi sinä itse.

Täällä on tilaa meille kaikille, myös minulle.

Jännittävää.

Tänään piti olla työhaastattelu klo 10:30. Jännitin sitä etukäteen ihan järkyttävän paljon - enkä vähiten siksi, että sinne pitäisi mennä kahdella eri bussilla. Mutta tärkein juttu; olin oikeasti menossa! Minä!

Aamulla huomasin saaneeni viestin, jossa ilmoitettiin ajan siirtämisestä perjantaille. Eilen sovin jo toisenkin haastattelun, torstaille. Jännittävää.

Ei haittaa yhtään ajan siirtyminen, nimittäin olin ihan oikeasti menossa sinne. Kerkesin siis jo kiivetä suurimman kynnyksen yli.

Viimeinen viikko on ollut aikamoista tunnemylläkkää, avaan sitä jossain kohtaa lisää. Tällä hetkellä on hyvä olo. Harmittaa, että tässä maailmassa, jossa tarvit rahaa elääksesi, ei anneta rahaa siitä, että teet perinpohjaista ajatustyötä ja pohdintaa itsesi kanssa ja siten muutat maailmaa pikkuhiljaa paremmaksi paikaksi muille elää. Kunpa annettaisiin, (olisin aika rikas ja) ehkä useampi malttaisi panostaa itsensä kehittämiseen. Ja ehkä saisimme paremman ympäristön meille kaikille olla ja elää.

Eläisin leveämmin ja yhteiskunnan silmissä paremmin ja olisin onnistuneempi, jos olisin itseni kanssa ihan hukassa, joisin viinaa, rellestäisin, valehtelisin, käyttäisin muita hyväkseni ja käyttäisin väkivaltaa, mutta kävisin päivätöissä. Ihan hauska ajatus. Aika paska tämä maailma, kumma kun monille tämä näyttäytyy juuri täydellisen kivana ja toimivana paikkana.

Kunpa empatia, ajatustyö, kiltteys ja paremmaksi ihmiseksi pyrkiminen olisivat täällä edes lähes yhtä arvokkaita ja arvostettuja kuin törkeys, röyhkeys ja itsekeskeisyys.

Saisipa itse valita, millaisessa maailmassa elää. Ja millaiseen maailmaan pakotetaan syntymään.

Juotko maitoa?

Miksi?

Kuulin joskus nerokkaan argumentin maidonjuonnin puolesta; ”jos kävisit joskus maitotilalla, huomaisit, miten onnellisia lehmät ovat päästessään lypsykoneeseen - he suorastaan nauttivat siitä”.

Tottakai nauttivat. Kukapa ei tykkäisi, kun saa maidosta pinkeät ja kipeät tissit tyhjiksi. Se ei silti tarkoita, että maitoa pitäisi juoda, nimittäin vielä enemmän lehmät nauttisivat siitä, etteivät tissit ole täynnä maitoa ihmisille juotettavaksi. Ihminen ei tarvitse maitoa, kaikki supertärkeät kalsiumit ja muut saa muualtakin.

Sitten vielä yksi juttu (ei liity muihin lehmiin mitenkään) - minulta tulee tisseistä maitoa. Oikein kunnolla, tarvittaessa suihkuten. Tämä johtuu siis lääkityksestä, joka minulla on paniikkiin ja ahdistukseen. Minulle sanottiin, että jos maitoa tulee näin kovasti niin lääkitys pitäisi lopettaa. En halunnut, koska olen silti huomannut selkeän muutoksen paniikin kanssa.

Ja sitäpaitsi, mikä oikeus minulla olisi valita tuotanko maitoa vaiko en, ettehän te aasit kysy lehmiltäkään haluavatko he tuottaa teille janojuomaa. Ettekä muuten kysy juuri siksi, että eivät he haluaisi. En haluaisi minäkään. Ei nimittäin tunnu kivalta - eri asia, jos sitä olisi oma pienokainen juomassa. Mutta ei ole. Ei minulla, eikä lehmillä.

P.S. Tämä oli vitsi, saat kyllä hyvällä omallatunnolla edelleen juoda lehmänmaitoa. JOS OLET VASIKKA.

P.P.S. Hävetkää vähän. Ette nimittäin tarvi maitoa mihinkään.

P.P.P.S. laita DM jos haluat edelleen juoda maitoa nimittäin tästälähin teille on tarjolla vain minun tuottamaa

Hei minä - vuonna 2015.

Olet juuri kesän alussa tehnyt päätöksen elämäsi päättämisestä.

Olet liian hajalla ja hukassa mennäksesi töihin, tai käydäksesi kunnolla koulua. Pitkän pohdinnan tuloksena olet tajunnut, ettet toimettomana voi tässä kurjassa maailmassa elää - etkä muuhun vielä kykene. Päätit siis elää viimeisen kesäsi täysillä. Päätit lähteä ennen syksyä.

Maistoit hetki sitten ensimmäisen kerran alkoholia. Pidit siitä, ja päätit käyttää viimeisen kesäsi juhlien ja juoden. Koska mitäpä väliä millään enää on. Avaat tunnollisesti korkin joka perjantai. Ja suljet sen vasta sunnuntaiaamuna. Ymmärrän sinua täysin. Elämäsi on ollut pelkkää kurjuutta kurjuuden perään - epäonnistumisia, väkivaltaa, valehtelua, vihaa, pelkoa, toivottomuutta.

Viimeisin, todella huonoksi äitynyt parisuhteesi päättyi keväällä. Ja onneksi päättyi. Ehkä tosin liian myöhään - kerkesithän jo menettää toivosi ihmisten ja elämän suhteen. On ihan täysin ymmärrettävää, ettet näe mitään syytä jatkaa elämääsi. Et näe mitään syytä katsoa, mitä elämällä olisi annettavanaan.

Tietäisitpä, miten pitkälle tulet vielä pääsemään. Tuntisitpa, miten hyvää ja onnellista elämää saat seitsemän vuoden päästä elää. Jaksaisitpa uskoa ja luottaa itseesi ja elämään. Muihin ihmisiin saisit tosin uskoa ja luottaa vähän vähemmän - sinua tulee vielä sattumaan sinisilmäisyytesi. Aina uudestaan ja uudestaan, siihen asti, että ymmärrät miksi.

•

Sinä tulet saamaan lapsen. Tieto raskaudesta onkin ainoa syy sille, että unohdat hautajaisten suunnittelun ja päätät jatkaa elämääsi.

Kohtaat tulevissa parisuhteissasi kylmyyttä, epätoivoa, vihaa, väkivaltaa, alkoholismia, valehtelua, epäluottamusta, inhoa ja surua, ja lopulta silti aina löydät itsestäsi voiman jatkaa eteenpäin.

Pikkuhiljaa tunnistat rajojasi ja alat pitää niistä kiinni, vaadit parempaa kohtelua, et tyydy enää vanhoihin, epäreiluihin ja alistaviin asetelmiin. Päätät alkaa rakentaa ihan uusia.

Jatkuvan parisuhteissa kompastelun ja kaatuilun jälkeen alat tutustua itseesi paremmin. Miksi samat kuviot toistuvat yhä uudestaan? Miksi samanlaiset ihmiset löytävät vierellesi? Miksi samat ongelmat pysyvät taakkanasi?

Alat lopulta rakastaa itseäsi - ensimmäistä kertaa koskaan. Opettelet hyväksymään itsestäsi kaikki puolet. Pohdit menneisyyttäsi, ja peilaat sitä nykyhetkeen. Alat kirjoittaa ajatuksiasi ylös.

Aloitat koulun ja - usko pois - viet sen loppuun saakka. Valmistut. Kirjoitat koko ajan enemmän, alat käymään aktiivisesti kuntosalilla, alat tekemään tatuointeja itsellesi, vaihtelet hiustyyliä päätyen lopulta ajamaan itsellesi kaljun.

Löydät kaikki vastaukset ja ratkaisut itsestäsi. Et enää edes kaipaa vierellesi ketään - et tarvitse pelastajaa. Olet elossa.

Ja viimein löydät turvallisen kumppanin vierellesi. Käsittelet menneisyyttäsi ja traumojasi, tutustut seitsemän vuoden sykleihin. Ja edelleen on välillä vaikeita hetkiä ja ajatuksia. Välillä niinkin vaikeita, että tulevaisuus näyttää lähes mahdottomalta tässä maailmassa. Niinkin vaikeita, kuin sinulla on juuri nyt.

Eräänä yönä näet unta, jossa menet 7 vuotta ajassa taaksepäin tapaamaan nuorempaa itseäsi. Kerrot itsellesi, ettei ole mitään hätää. Olet elossa nyt, ja olet elossa seitsemän vuoden kuluttua.

Älä luovuta.

Vaikka tiedänhän minä, ettet luovuta. Tässähän minä olen. Ja sinä.

Hyväksytään faktat.

Viime aikoina on ollut hieman helpompaa elää. Otan kaiken irti muutamasta vapaatunnista joka päivä - en enää jaksa vakuutella itselleni, että olisin onnistunut ja hyvä ihminen vain, jos olisin joka päivä kahdeksan tuntia töissä. Kun en pysty siihen, eikä minun tarvitsekaan juuri nyt pystyä.

Pointtina ei ehkä koskaan ollutkaan se, että milloin opin olemaan kuin muut ja tuottava yhteiskunnan jäsen ja samoilla eväillä ja lähtökohdilla varustettu kuin muut, vaan se, että milloin hyväksyn, etten ole.

Tämä maailma ja tämä yhteiskunta antoi isäni hakata äitiäni - tietäen, että siellä oli kymmenen alaikäistä lasta katsomassa ja imemässä kaikki sairaat käytösmallit ja esimerkit itseensä. Kukaan ei puuttunut tai edes yrittänyt oikeasti saada sitä loppumaan.

On turha odottaa, että nyt pystyisin olla kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuin olisin saanut turvallisen lapsuuden ja vain hyviä esimerkkejä ja eväitä kotoa mukaan. Kuin tietäisin, miten tässä maailmassa eletään. Kuin tietäisin, miltä tuntuu olla turvassa.

Niin kauan, kun tämä systeemi ja yhteiskunta suojelee väkivaltaisia sekopäämiehiä, niin kauan on kohtuutonta odottaa, että kaikki pystyisivät täyttämään järjettömät odotukset, joita ihmisille on asetettu. On kohtuutonta odottaa, että pystyisin tyhjentämään muistini ja elämään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikenlaista nimittäin tapahtui.

Rakastan sinua.

 Puoli vuotta.

Ihan alussa yllätyin siitä, miten helppoa kanssasi on keskustella - aiheiden keksiminen ei ollut pelkästään minun vastuulla. Olenhan näet tottunut ihmisiin, joilla ei juurikaan ole antaa takaisin näkemyksiä ja ajatuksia. Jotka kuuntelevat minua kyllä - ymmärtäen murto-osan sanomisistani. Ehkä siksi kiinnostuin sinusta heti. Ajattelin, että tässä täytyy olla jotain erityistä - ehkäpä juuri minulle tarkoitettua.

Kanssasi on vaikeaa, ajoittain lähes mahdotonta olla. Pakotat minut katsomaan itseäni, niitäkin osia, joista haluaisin pitää katseen poissa. Pakotat minut kuuntelemaan itseäni, ja näkemään sen, millaisena näyttäydyn ulospäin. Pakotat ottamaan vastuun itsestäni, sanomisistani ja olemisestani. Pakotat katsomaan tiiviisti peiliin, löytääkseni lopulta aidon totuuden menneistä ja nykyhetkestä. Et tee mitään väkisin; pakotat vain olemalla siinä.

Olemalla loputtoman rehellinen ja avoin. Pysymällä vierellä, vaikka haluaisin työntää sinut pois. Saisin itse lähteä viereltäsi koska vain. En ainakaan juuri nyt halua, rehellisyys ja totuus on nimittäin kiehtovampaa kuin mikään muu. En juuri nyt halua lähteä; tulevaisuudesta en voi sanoa vielä mitään.

On erikoista ja jännää, että tulit elämääni ja olet siinä. Ihan vitun kurapaskaa myös, sekä äärimmäisen ihanaa.

Tulit ehkä siihen näyttääksesi erilaisen maailman; olethan täysin erilainen kuin muut - katselet maailmaa ihan omasta perspektiivistäsi, kaukana kaikesta maallisesta ja pinnallisesta. Tulit ehkä siihen näyttääksesi, etten ole ainoa muiden silmissä outolintuna, hulluna ja friikkinä näyttäytyvä. Että muiden näkemykset minusta eivät ole totta. He eivät vain ymmärrä.

Sinä ymmärrät.

Olen aina haaveillut siitä, että saisin jonkun kanssa yhdessä viettää loppuelämämme sovitellen yhteen meidän tapoja ja maailmoja. En ikinä uskonut, että se olisi näin vaikeaa ja raskasta. Ja näin antoisaa, ihanaa, erityistä, kaunista, hauskaa sekä aitoa.

Kiitos, kun olet siinä vierellä. Anteeksi, kun siinä saattaa välillä olla vaikeaa olla.

Seitsemän vuoden syklit.

 Kiitos maailman eniten sinä, joka seitsemän vuotta sitten toit elämääni ihan uudenlaisia paskan sävyjä, ja tekojesi takia joudun nyt kohtaamaan jatkuvalla syötöllä uusintaa aiheuttamistasi traumoista ja peloista - hylätyksi tulemisesta, valehtelusta, pettämisestä ja yksin jäämisestä.

Sinun ei välttämättä tarvitse uskoa seitsemän vuoden sykleihin, voit silti uskoa, että joutuessani silloin kestämään takiasi pettämisiä, hylkäämisiä ja jatkuvaa vähättelyä ja valehtelua, mieleni ei selvinnyt ilman haavoja.

Juuri tällä hetkellä elämässäsi saattaa olla huonoja asioita; paskaa, jota et ajattele ansaitsevasi. Miksi sinua kohdellaan näin? Mitäpä jos se onkin uusinta tai palkka seitsemän vuoden takaisesta elämästäsi?

Minulla on vaikeaa, koska elän tällä hetkellä niitä aikoja uudestaan, ja kohdistan siitä kumpuavat negatiiviset tunteeni ja suuret odotukseni nykyiseen kumppaniini.

Ne tunteet ja odotukset kuuluivat sinulle. Sinun piti täyttää odotukseni, koska lupasit tehdä niin. Sinun piti huolehtia minusta ja lapsestani, sinun piti turvata selustani ja olla luottamukseni arvoinen. Sinun piti luopua joistain elämäsi osista, ja ottaa vastaan uudet asiat; lapsi ja perhe-elämä kanssani.

Sinä olet se, joka petti luottamukseni ja rikkoi lupauksensa aina uudestaan. Ei hän. Sinä olet se, jolla muut ihmiset menivät aina minun ohitseni. Ei hän.

Nyt ehkä sinusta tuntuu, että tein väärin viedessäni lapseni pois luotasi. Miksi et saa viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin haluaisit? Miksi et saa huolehtia hänestä ja meistä? Miksi en luopunut muuttohaaveistani sinun takiasi? Miksi sinua kohdellaan näin?

Mitä teit seitsemän vuotta sitten?

Väsyttää.

 Olen viime päivinä huomannut itsessäni masennuksen merkkejä.

Kyseessä saattaa olla jo tutuksi tullut syysmasennus (etuajassa), tai ihan vain muuton ja suurten muutosten ja pitkän stressi-ahdistus-jakson jälkeinen tila.

Jos hetkenkin mietin elämää kokonaisuutena, päälle vyöryy epätoivo, kyllästyminen ja tyhjyys. Vaikka välillä on hyviä juttuja; on ihania ihmisiä, hauskoja hetkiä ja kivaa tekemistä, elämä on edelleen minulle aivan käsittämättömän raskasta.

Pienimmätkin jutut ovat suuri ponnistus ja kovan työn ja tuskan takana. Joudun venyä äärimmilleni, että selviän sosiaalisista - tai yhtään mistään - tilanteista. Kaikki tässä maailmassa on minulle liian vaikeaa. En haluaisi elää tällaisessa maailmassa.

Äärimmilleni venymisestä johtuen vaikeat tilanteet eivät myöskään ajan kanssa helpota; tilanteissa en ole oma itseni, joten ne eivät laajenna mukavuusaluettani. Ne eivät kartuta kokemusta, nimittäin tilanteissa ei ole minä, vaan joku selviytymiseen kehittämäni versio itsestäni. Siksi vaikeat ja uudet tilanteet tulevat tulevaisuudessakin pysymään vaikeina ja uusina. Joka kerta tuntuu ensimmäiseltä kerralta.

Tiedän, että siedättäminen pitäisi tehdä asteittain; pikkuhiljaa laajentaa mukavuusaluetta ottamalla ihan pienenpieniä askeleita. Mutta kun ne pienimmätkin askeleet ovat minulle mahdottoman suuria harppauksia, joissa joku selviytymispuoli kytkeytyy päälle. Jälkeenpäin hädintuskin muistan tapahtuneesta mitään. Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuisi täysin mahdottomalta ajatus soveltuvuuskokeista. Enhän minä osaa enkä pysty! En ole ikinä ollut! Enpä niin.

Soveltuvuuskokeet.

 Tänään oli koulun ja työpaikan soveltuvuuskokeet kello 16.

Suunnittelin jo etukäteen meneväni sinne bussilla - jos siis uskaltaisin. En ole koskaan kulkenut bussilla, tuppukylissä kun ei julkista liikennettä juuri ole. En ole koskaan myöskään ollut soveltuvuuskokeissa, se maailma ei nimittäin ole ollut minua varten. Nyt ajattelin silti mennä.

En kertonut siitä muille, nimittäin jännittäviä ja pelottavia asioita on helpompi tehdä, kun kukaan muu ei tiedä niistä. Muilla ei voi olla odotuksia minua kohtaan, vaan kaikki mahdolliset onnistumiset on plussaa ja iloinen yllätys.

Jännitin aamusta asti, en pystynyt tekemään mitään vaan makasin sängyssä siihen asti, että piti lähteä. Zoomailin mapsista koulua, bussipysäkkejä ja välimatkoja. Välillä vastasin puhelimeen ja hoidin lapsen esikouluasioita. Vielä hetki sitten puhelimeen vastaaminenkin oli kovan työn ja tuskan takana. Kauas on tultu.

Kumppanini laittoi viestiä, ja kertoessani kokeista hän tarjoutui kuskaamaan minut sinne. Muistuttelin vielä matkalla, että on erittäin todennäköistä että käännyn ovelta pois, enkä uskallakaan mennä. Että eihän hän sitten vain pety minuun.

Menin. Jännitti, pelotti, ahdisti, ja menin silti. Tuntui äärimmäisen hyvältä suoriutua testi toisensa jälkeen ennätysajassa. Matematiikkaa, päättelytehtäviä, kirjoitustehtävä… niin ihanaa.

Kokeiden ja haastattelun jälkeen olin maailman onnellisin ja ylpein. Minä ihan todella tein sen.

Ei ole väliä sillä, pääsenkö kouluun ja töihin, eikä sillä, uskallanko mennä vaikka pääsisin. Tämä oli silti iso askel.

Lähdin kävelemään kumppanini kotiin ihanan kotikaupunkini ihania teitä pitkin. Törmäsin nuoruuden bonusveljeen eli ihanaan Juhoon, ja loppumatkan olin - jos mahdollista - vieläkin onnellisempi.

Ongelmakasa?

 Jos seuraat someani, ja avautumisiani ja tunnepurkauksiani täällä, saatat alkaa ajatella että olen kuin iso ongelmakasa; jokainen tilanne aiheuttaa jotain tunteita ja traumat vaikuttavat kaikkiin asioihin tehden elämästäni - ja samalla läheisteni elämästä - vaikeaa.

Minulla ei ole välttämättä sen enempää ongelmia ja juttuja kuin hänellä, joka on piilottanut kaikki nätisti kaapinperälle piiloon katseilta. Yhtä paljon ne siellä vievät tilaa kuin esille otettunakin - sitä ei vain välttämättä huomaa joka hetki. Ja minä haluan huomata.

Voidaan kuvitella tätä vaikkapa suursiivouksena; olen levittänyt kaiken pitkin lattioita, jotta näkisin, mitä kaappini ovatkaan vuosien varrella syöneet.
Vaikka taltioin niitä sotkuläjiä someen teidänkin ihasteltavaksi tai kauhisteltavaksi, ei kodissani ole sen enempää turhaa tavaraa kuin hänellä, joka on piilottanut kaiken kaappeihin. Tai minulla hetkeä aiemmin, kun en vielä ollut räjäyttänyt kaappejani.

Vaikka kuinka ulospäin näyttäisi siltä, että kaikki on järjestyksessä ja on siistiä, kaappien sisällä onkin sekamelska kaikenlaista turhaa roinaa keräämässä pölyä. Ja mietipä mitä tapahtuu, jos joku muu vahingossa tai tahallaan avaa jonkun kaapeistasi. Kaikki leviää lattialle metelin saattelemana, ja hetken olet täysin pihalla siitä, mitä tapahtui - et nimittäin tunnista näitä tavaroita, etkä tiedä mistä ne ilmestyivät lattiallesi. Tai vaihtoehtoisesti juokset paiskaamaan oven kiinni, ennen kuin mitään kerkeää kaapista ulos. Avaaja ihmettelee, miksi sitä ei saanut avata - kaapeissahan on ovet nimenomaan siksi, että niitä voisi välillä availla. Kaapit on tehty avattaviksi. Vaan eivät sinun kaappisi.

Olisiko aika avata ovet, kohdata vuosien varrella keräämäsi rojut ja alkaa lajitella niitä? Olisiko aika tehdä suursiivous?

Minulla on paljon ongelmia ja juttuja ja tunteita ja reaktioita, ja niin on sinullakin. Minä tiedän, mistä olen omani haalinut mukaan.

Rajat.

 Eilen oltiin Särkänniemessä koko päivä.

Tuntuu kummalliselta asua nyt vihdoin Tampereella. Tuntuu kummalliselta etten muuttanut jo aiemmin.

Elämä uudessa paikassa on alkanut sujumaan hyvin. Maanantaina käveltiin lapsen kanssa lähikauppaan, ja illalla tilattiin ruokaa kotiin. Tänään kävin ekaa kertaa yksin salilla. Ajoin kerran vikaan, mutta selvisin siitäkin.

Sain kutsun koulun soveltuvuuskokeeseen, en tosin ole varma sovellunko edes menemään sinne, saati että soveltuisin kouluun ja työhön. Välillä tuntuu siltä, etten sovellu yhtään mihinkään. En kouluun, työhön tai välttämättä edes tähän elämään.

En silti jaksa enkä halua stressata ja syyllistää itseäni turhaan enää mistään. Joko uskallan tehdä asioita, tai sitten en - saan jättää tekemättä asiat, joihin en siinä hetkessä kykene. Kykenen silti jo niin moniin juttuihin, olen tullut viimeisten vuosien aikana niin paljon eteenpäin itseni kanssa. On se kumma jos ei mikään riitä. 🤔

Olen kesän aikana muuttunut epävarmemmaksi ja vaativammaksi itseni suhteen, onnekseni huomasin asian ja pystyn jo eritellä ihmiset, asiat, tilanteet ja asetelmat, jotka huonontavat oloani saaden jo tehdyn työn vaikuttamaan turhalta ja vähäpätöiseltä.

Onko tässä maailmassa lopulta mitään - ihmissuhdetta, tilannetta, sääntöä - mikä olisi sen arvoista, että rikon itsetuntoni ja mieleni taas uudestaan, kun olen pikkuhiljaa saanut sitä itse korjattua? Ehkä ei. Se, että pidän kiinni rajoistani ei tarkoita sitä, että olisin heikko tai huono ihminen. Päinvastoin.

Joko kunnioitat minua ja rajojani, tai jätät minut kunnioittamaan niitä keskenäni 🤙🏼