Viisi viikkoa erosta.

Viisi viikkoa sitten erosin vuoden mittaisesta suhteestani. Kipuilin pitkään kiinnipitämisen ja irtipäästämisen välillä, vaikka tiesin, mikä olisi oikein.

Oikein olisi päästää irti, kävellä matkoihini eikä enää ikinä katsahtaa taakseni. Olinhan viimeisen vuoden ajan saanut tuntea niin paljon huonoja fiiliksiä; epätoivoa, surua, vihaa. Sain osakseni syyllistämistä, vähättelyä ja suoraa kiusaamista. Manipulointia ja henkistä väkivaltaa.

Epäilin paljon itseäni ja tunteitani. Halusin viimeiseen asti uskoa, että kaikki vika ja syy ja ongelma löytyisi jollain tapaa minusta - juuri kuten hän halusikin minun uskovan. Olen todella taitava itseni vähättelijä ja suurin epäilijä, varsinkin, jos toinen vierellä komppaa ja kannustaa juuri siihen suuntaan.

Mutta lopulta oli pakko hyväksyä faktat; pakko hyväksyä, että minä olen joutunut narsistin uhriksi, ihan kuten psykologini jo vuosi aiemmin vakuutteli. En vain halunnut uskoa. Halusin pitää kiinni rakkaustarinasta, jota meille olin päässäni kirjoittanut. Halusin uskoa hänestä pelkkää hyvää.

Vaikka näinhän minä, miten minua kohdeltiin. Tajusinhan itsekin, ettei se ole millään lailla ok tai hyväksyttävää. Mutta halusin uskoa. Halusin uskoa meihin, häneen ja hänen puheisiinsa. Vaikka tiesin, että mikään siitä ei ole totta.

Yritin monta kertaa erota, mutta aina minut puhuttiin jäämään vielä hetkeksi. Edes kesään asti, edes siihen asti että kissa kuolee. Mietitään eroa sitten joskus, ei nyt. Keksin, että pääsisin suhteesta erilleenmuuton kautta pois. Sain hänet hyväksymään ajatuksen siitä, että muuttaisimme erilleen; hän muuttaisi yhteisestä kodistamme pois. Ajattelin eroavani heti, kun saan hänet muuttamaan.

Mutta sitten muuttoakin lykättiin koko ajan eteenpäin. Jonnekin tulevaisuuteen. Kesään, tai ehkä syksyyn. Ehkä siihen hetkeen, kun kissa on kuollut. Muutto tulee kyllä, mutta ei vielä.

Lopulta sain tarpeekseni. Aloin pelkäämään ja uskomaan, etten pääsisi koskaan pois ja turvaan.

Nyt on viisi viikkoa erosta. Tasan viisi viikkoa illasta, jolloin kaikki päättyi. Illasta, jolloin tajusin vihdoin olevani loukussa, lukittuna häkkiin. Huusin kovempaa kuin koskaan. Vaadin ja anelin jättämään minut rauhaan. SINÄ ET KIUSAA MINUA ENÄÄ! ANNA MINUN JO OLLA! TÄMÄ ON IHAN VITUN SAIRASTA! huusin hänelle vihaisena ja paniikissa. Olin tullut päätepisteeseen, olin mahdottoman edessä. En voisi enää jatkaa eteenpäin. Joten oli pakko huutaa ja rimpuilla, kolistella häkkini kaltereita ja anella armoa. Päästä minut jo pois.

En uskonut koskaan pääseväni pois, kunnes tuli seinä vastaan. Oli pakko tehdä valinta; lähdenkö suhteesta pois vai lähdenkö ihan oikeasti pois itsemurhan kautta. En halunnut kuolla. Oli taas tehtävä valinta, sama, jonka olin tehnyt jo lukuisia kertoja elämäni aikana. Oli valittava itseni. Oli vihdoin otettava vastuu itsestäni ja onnellisuudestani, vedettävä rajat, ja pidettävä niistä kynsin ja hampain kiinni. Oli vaadittava hyvää kohtelua, ja pidettävä omia puoliani. Oli rakastettava itseäni. Oli valittava minut.

Tuosta kauheasta illasta on jo viisi viikkoa. Aika on kulunut ihan todella nopeasti, en pysty muistamaan kuin muutaman päivän eron jälkeen. Olen kulkenut sumussa, joten muistikuvia ei kovin paljoa tarttunut matkaan mukaan.

Mutta tärkeintä on, että selvisin. Olen hengissä, enkä hajonnut lopullisesti - vieläkään. Selviän mistä vain. Jospa nyt tulisi vihdoin minun vuoroni olla onnellinen ja saada nauttia elämän hyvistä puolista, onnellisuudesta ja turvallisuudesta. Pyydän.