Paluu menneisyyteen.

 Kirjoitin joskus blogissa menneisyydestäni näin: ”Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne.”

Olen kipuillut vuosien aikana paljon sitä, miten elämäni pysähtyi kuin seinään yli kymmenen vuotta sitten. Kaikki jähmettyi paikoilleen, mistään ei saanut otetta. Aika silti kulki eteenpäin, huolimatta siitä, etten ollut lainkaan valmis jatkamaan. Kriisiä seuraavat kaksi vuotta varmistivat, etten saa mitään pidettyä mukanani - ikään kuin aloitin ihan uuden elämän; kaikki hyvät jutut jäivät taakse, menneisyyden painolasti pysyi mukana. En muista noista parista vuodesta mitään.

Rakentaessani pikkuhiljaa itselleni uutta elämää, en ole osannut sisällyttää siihen vanhoja rakkaita ja tärkeitä asioita, eiväthän ne enää kuuluneet minulle. Jouduinhan ihan uudelle aikajanalle; lapsuuden ja nuoruuden jutut pysyivät muistoissani vain irrallisina asioina, eivät niinkään kokeminani tapahtumina. En ole päässyt tunnetasolla kiinni menneisyyteeni. Elänhän ihan eri elämää, eri ihmisenä.

Tänä viikonloppuna sain taas yhdestä kohdasta kurottua suurta kuilua kasaan. Sain elämääni takaisin ihmisen, joka oli lapsuudessa ja nuoruudessa hyvä ystäväni. Meillä on yhteisiä muistoja, yhteisiä tuttavia ja tapahtumia. Niistä puhuessamme menneet asiat alkoivat tuntumaan vähän enemmän todellisilta, vähän enemmän ihan omilta muistoiltani.

Minulla onkin ihan kokonainen elämä, kokonainen lapsuus ja nuoruus, eikä pelkästään yksittäisiä tilanteita - jotka nekin ovat tuntuneet vain vierailta ja kummallisilta, minusta irrallisilta asioilta.

Harmittaa kovasti, että menneisyyttäni peittää tumma varjo, joka estää näkemästä selvästi. Harmittaa kovasti, että elämäni on rikottu niin moneen osaan, että niitä on hankalaa löytää ja kasailla yhteen.

Oli ihana viikonloppu. Äärimmäisen tärkeä ja eheyttävä (ja hurja). Kiitos Beeda. 💞 Vaikea uskoa, että tässä on mennyt jo yli kymmenen vuotta.

Näen taas vähän selvemmin. Se tuntuu hyvältä. Elämä on kivaa. 😌 Ehkä huomenna taas itken ja ryven kurjuudessa ja itsesäälissä, mutta tänään en.

Rakastan asua Tampereella.

Rakastan tätä kaupunkia, rakastan sitä, ettei juuri kukaan vastaantulijoista tunne (tai kuvittele tuntevansa) minua.

Rakastan sitä, että kaikki, mitä voimme tarvita, löytyy bussimatkan päästä. Rakastan bussiliikennettä. Rakastan rappukäytävään jätettyjä saa ottaa -laatikoita. Rakastan lukuisia pieniä kauppoja, joita täällä on. Rakastan joka nurkalta löytyviä graffiteja.

Rakastan sitä, kun ihmiset puhuvat minulle kuin ihmiselle. Rakastan sitä, miten paljon tuntemattomat ihmiset tulevat kehumaan ulkonäköäni tai tyyliäni. Rakastan sitä, miten minullekin on täällä tilaa - vaikka näytän tältä ja olen tällainen; kummallinen.

Rakastan sitä, miten suvaitsevaisia ja avarakatseisia täällä ollaan. Rakastan yhteisöjä, joihin sulaudun joukkoon erikoisten puolieni kanssa; rakastan yhteisöjä, joihin varmasti sulautuisin joukkoon heti, kun uskaltaisin kokeilla.

Rakastan sitä, että täällä on varaa valita; ilkeiden ihmisten kanssa ei tarvitse olla tekemisissä; ei tarvitse valita ”vähiten huonoa” seuraa. Voi valita parasta seuraa, nimittäin sellaistakin täältä löytyy.

Rakastan ihmispaljoutta, rakastan sitä, että saan olla yksi muista.

Maailman onnellisin ja kiitollisin siitä, että saan asua täällä. Kaikkien metsässä vietettyjen vuosien jälkeen tämä on luksusta. 🥰💖🤝🏼

Pelkään vihaisia miehiä.

Tai ehkä ihmisiä ylipäätään, mutta varsinkin miehiä.

Pelkään loukkaantuneita ja pettyneitä miehiä. Pelkään surullisia miehiä. Pelkään miehiä, jotka huokailevat äänekkäästi. Jotka sulkevat ovet vähän turhan voimakkaasti. Jotka pitävät mykkäkoulua. Jotka väittävät, ettei mikään ole vialla - vaikka heistä selkeästi näkee, ettei kaikki ole hyvin. Jotka eivät osaa sanoittaa vaikeita tunteitaan, joten he tulevat näyttämään ne eri tavoin.

Vatsanpohjasta kouraisee, sydän hakkaa tuplanopeutta. Pelkään miehiä.

Olen lukuisia kertoja saanut nähdä, miten miesten tunnepurkaukset voivat johtaa sairaisiin tekoihin; huutoa, haukkumista, väkivaltaa, tappouhkauksia, raiskauksia. Puhelin viedään, tavaroita rikotaan ja heitellään, pidetään kotona väkisin, revitään vaatteista. Hakataan nyrkillä seinään tai toiseen ihmiseen.

”Negatiivisia” tunteita tuntevat - vihaiset, pettyneet, loukkaantuneet, surulliset - miehet ovat olleet elämässäni suurin uhka. Uhka, jolta minun täytyy suojata itseni ja muut.

On olemassa varmasti paljon ihmisiä, jotka osaavat käsitellä ja sanoittaa tunteensa ja siten eivät varmasti käyttäytyisi väkivaltaisesti muita kohtaan. Mutta on myös paljon heitä, jotka eivät osaa. En voi etukäteen tietää miten toimit, joten turvallisempaa on varoa kaikkia.

Pelkään miehiä, ja se vaikuttaa useissa tilanteissa käytökseeni ja puheisiini. En halua aiheuttaa toisille negatiivisiksi miellettyjä tunteita, koska en välttämättä kestä niiden seurauksia.

Koitapa tässä nyt sitten

Syysloma:

✖️To 13.10.

Reissu Kauhajoelle, lapsi isälleen

✖️Pe 14.10.

Työkkäri

Baari

✖️La 15.10.

Aamupala hotellilla

Sali

Ruoka Hesburgerissa

Baari

✖️Su 16.10.

Pitsat Pizzahutissa

Sali

✖️Ma 17.10.

Reissu Turkuun

Sali

✖️Ti 18.10.

Mental breakdown

Sosiaalinen akku 0%

Sali

✖️Ke 19.10.

Reissu Hämeenlinnaan

Kirpparikierros

Sali

Pitsat Popinossa

✖️To 20.10.

Reissu Jyväskylään

Kierros Antishopissa

Sali

Ruoka Revolutionissa

Valopolku

✖️Pe 21.10.

Baari

✖️La 22.10.

Sali

Baarikierros

✖️Su 23.10.

Lapsi takaisin kotiin

✖️Ma 24.10.->♾

Palautuminen

Suhteessa ollessani alan helposti kuvitella, etten pärjäisi enää yksin.

Unohdan, että olin sinkkuna yksinkin onnellinen ja pärjäävä, ja alan kuvitella onnellisuuteni johtuvan täysin vierellä olevasta ihmisestä. Alan kuvitella, että ilman häntä minulla ei olisi mitään. Ja siksi pelkään, että hän lähtee. Ja siksi alan muuttamaan käytöstäni ja olemistani, että kelpaisin varmasti.

Välillä ahdistaa ihan tosi paljon, kun yritän jatkuvasti olla toiselle mieliksi ja juuri sellainen, kuin hän haluaa. Vaikka tekemäni asiat olisivat sellaisia, joita ehkä haluaisinkin tehdä - ahdistaa mahdollinen syyllisyys, jos joskus kieltäytyisinkin.

En välttämättä ihan aina jaksa esimerkiksi mennä salille tai katsoa yhteistä sarjaa, lähteä yhdessä kauppaan, mennä sosiaalisiin tilanteisiin, harrastaa seksiä, keskustella asioista. Haluan tehdä niitä kaikkia - usein ja paljon - silti ahdistaa, jos tuntuu, ettei mahdollisuutta kieltäytymiselle ole.

Nimittäin tiedän, miten voimakas syyllisyys iskee päälle, jos kieltäydyn. Jos en olekaan sellainen, kuin toinen haluaisi. Ja varsinkin, jos toinen vielä näyttää pettymyksensä tai kommentoi ilkeästi tai vihaisesti. Pelkään sitä jo valmiiksi, ja se ahdistaa.

Osittain odotukset ja säännöt ovat minun ihan itse kehittämiä ja itselleni asettamia - sen perusteella, mitä kuvittelen muiden minulta odottavan ja haluavan. Kun haluaisin niin kovasti täyttää toisen kaikki odotukset ja olla juuri sellainen kuin toinen haluaa - kelpaava ja hyvä. Ja toki osaan myös hyvin tarkasti analysoida ja tunnistaa toisten olotiloja ja fiiliksiä, ja siten pystyn hahmottamaan, mitä minulta odotetaan.

On tosi vaikeaa pitää kiinni omista mielipiteistä, arvoista ja jutuista, jos tiedän toisen olevan eri mieltä. Lisäksi minua on edelleen ihan liian helppo ohjailla haluttuun suuntaan. En pidä siitä. Haluaisin pystyä luottamaan siihen, että kelpaan juuri tällaisena kuin olen.

Hukkaan itseni suhteisiin. Edellisen suhteeni jälkeen joskus kirjoitin tästä aiheesta; miten pelkäsin uuden suhteen aloittamista, sillä en halunnut enää hukata itseäni ja kuvitella olevani olemassa vain toisen ihmisen ja meidän suhteen takia. Sama on tainnut käydä taas. En osaa tätä elämää.

Syitä miksi kanssani on ihan kivaakin olla suhteessa:

😼 Ajattelen lähes aina ensin muita - sinua - sitten vasta itseäni

😼 Ongelmat ja haasteet joita minulla on, kohdistuvat itseeni - vaiheilen itseni kanssa, harvoin sinun

😼 Olen hauska. Elämäni koostuu läpänheitosta ja sarkasmista

😼 Pystyn puhumaan kaikesta avoimesti, osaan sanoittaa tunteeni ja ajatukseni

😼 Kehitän itseäni jatkuvasti paremmaksi ihmiseksi ja siten myös kumppaniksi

😼 Hoivaviettini on ajoittain hyvinkin voimakas, voin kietoa sinut pumpuliin ettet satuta itseäsi

😼 Tunnen kaikki tunteet moninkertaisina ja äärimmäisen voimakkaina - myös rakkauden

😼 Vaihtelen tyyliäni jatkuvasti, et voi koskaan tietää kuka odottaa kotona. Vähän kuin saisit olla monen eri ihmisen kanssa (tämä on hyvä asia, usko pois)

😼 Pidän läheisyydestä, halailusta ja hipsuttamisesta

😼 Olen rehellinen; itselleni ja muille

😼 Analysoin jatkuvasti omaa olemistani, teen parhaani, etten satuttaisi sinua taikka toistelisi virheitäni

😼 Olen äärimmäisen empaattinen

😼 Stressaan itse kaikesta, mutta pyrin vakuuttamaan sinut siitä, ettei ole mitään huolta tai hätää. Sinun ei tarvitse stressata, sillä aihetta siihen ei varmasti ole

😼 En näe aidan toisella puolella vihreämpää ruohoa

😼 Pidän huolta itsestäni sekä urheilen säännöllisesti

😼 Osaan relata sekä syödä herkkuja sekä maata sängyssä iltaan asti jos siltä tuntuu

😼 Tunteeni riippuvat lähes täysin ympäristöstäni; jos ympäristöni ja suhteemme on tasapainoinen ja ristiriidaton, niin olen myös minä

😼 Tykkään tehdä pieniä tekoja, joista tarkkasilmäinen huomaisi, miten paljon välitän. Pidän muistiinpanoa asioista, mistä tykkäät tai mitä haluaisit

😼 Pidän pitkistä keskusteluista

😼 Olen seksuaalisesti avoin; pystyn puhumaan aiheesta ja osaan kuvailla tarkastikin mistä pidän ja mitä toivoisin

😼 En käytä päihteitä, ei ole tarvetta paeta mitään, vaan kohtaan asiat ja tunteeni selvinpäin

😼 Pyrin kohottamaan itsetuntoasi, ja ajattelemaan tunteitasi aina ennen kuin puhun. Tämän erityisesti toivoisin menevän molempiin suuntiin

😼 Olen rajojeni puitteissa valmis ja halukas kokeilemaan uusia juttuja

😼 Olen söpö, ajoittain myös itseni mielestä

((P.S. Voidaan kuvata pornoo jos haluut))

Ahdistus sosiaalisissa tilanteissa.

Sosiaaliset tilanteet ovat minulle vaikeita.

Olen viimeaikoina kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, mitä vaikeissa tilanteissa minulle tapahtuu, ja minkälaisia ajatuksia päähäni nousee.

Yleensä ensimmäiset kaksi tuntia menee siinä, että istun hiljaa paikallani, ahdistuneena ja jännittyneenä. Pelkään aktiivisesti sitä, että joku puhuisi minulle, nimittäin silloin joutuisin itsekin puhumaan.

Puhuminen on tällä hetkellä pahin ongelmani sosiaalisissa tilanteissa. Pelkään sitä, että joudun vastaamaan jollekin. Nimittäin saattaisi olla, että ääntä ei tulisikaan, ja sehän tietysti olisi maailman suurin moka ja häpeällinen epäonnistuminen. Olen ensimmäiset kaksi tuntia ihan satavarma, että ääntä ei tulisi - en pystyisi puhumaan.

Tilannetta helpottaa, jos taustalla soi musiikki. Mitä kovempaa, sen parempi. Taustamusiikin turvin voin välillä selvittää kurkkuani, ikäänkuin varmistaakseni, että tarvittaessa pystyn puhumaan.

Ahdistukseni taso riippuu hyvin paljon ympärillä olevista ihmisistä. Vaistoan pienimmätkin nyanssit ihmisten energioissa ja fiiliksissä, olen jatkuvasti tuntosarvet valppaina ja valmiina puolustautumaan suojellakseni itseäni. Mitä enemmän porukkaa - ja mitä lähemmäksi he tulevat - sitä enemmän tunteita ja olotiloja ja huomioitavia yksityiskohtia.

Tiedän, ettei illanistujaisissa tarvitsisi olla valmiina toimimaan, mutta en osaa muuta. Eihän ideaalitilanteessa pienen lapsenkaan tarvitsisi kotonaan olla valmiina toimimaan selviytyäkseen. Joidenkin silti tarvitsee ja täytyy. Minut on valitettavasti ohjelmoitu näin.

Juuri nyt tuntuu, että tulee viemään vielä paljon aikaa, että pääsen näistä asetuksista eroon (varsinkin, kun en pääse terapiaan). Se harmittaa ja tuskastuttaa ja aiheuttaa ajoittain (esim. tänään) epätoivoisiakin fiiliksiä.

Jos saisin valita itselleni jonkin supervoiman, se olisi ehdottomasti näkymättömyys. Jos olisi vaikka näkymättömyysviitta, jota saisin pitää päälläni sosiaalisissa tilanteissa siihen saakka, että olen kerennyt analysoida ihmisten ja tilanteen turvallisuuden. Nimittäin tuon analysoinnin jälkeen - kun olen todennut tilanteen turvalliseksi - pystyn yleensä olemaan lähempänä sitä, mikä oikeasti olen. Pystyn puhumaan ja vitsailemaan, pystyn näyttämään tunteitani.

Jostain syystä ei tunnu olevan sosiaalisesti hyväksyttävää olla aluksi jäässä ja paniikissa, toisten ja keskustelun ulottumattomissa, vaan toimintaa odotetaan heti. Ensivaikutelma halutaan tehdä heti ensimmäisillä sekunneilla, mutta minä en pysty siihen. Siksi tarvisin aikaa olla alussa muiden katseilta piilossa.

Etukäteen on hyvin vaikeaa ennustaa, millaista eri sosiaalisissa tilanteissa tulee olemaan, miten helppoa tai vaikeaa tai mahdotonta minun on olla ja miten tulen käyttäytymään. Joskus saattaa myös olla niin, että olen tilanteessa yllättävänkin zen, kunnes tilaan saapuu joku uusi ihminen. Hänen energiat saattavatkin tehdä minulle hyvin epämiellyttävän ja ahdistuneen olon. Tätä kaikkea on vaikeaa ennustaa etukäteen. Siksi en uskalla mennä tilanteisiin, enkä pysty menemään töihin; vaikka työ olisi miten mielenkiintoista ja ihanaa, jonkun työkaverin tai asiakkaan läsnäolo saattaa saada minut lamaantumaan.

Jos tilanteissa vaihtuu porukka jatkuvasti, joudun kokoajan aloittamaan tilanteen ja ihmisten analysoinnin alusta.

Mitä enemmän tilanteessa on minulle tuttuja ihmisiä, sen helpompaa on olla. Tutulla ihmisellä tarkoitan sellaista, joka on päässyt jonkinlaisen muurin ohi; jonka edessä pystyn näyttämään tunteitani ja jopa puhumaan niistä. Tai oikeastaan tarkoitan ihmistä, jonka tiedän haluavan minulle hyvää ja pitävän minusta. Jonka tiedän olevan turvallinen.

Olen kasvanut turvattomassa ympäristössä; olen tottunut siihen, että turvalliseksikin mielletty tilanne saattaa silmänräpäyksessä muuttua täysin turvattomaksi ja vaaralliseksi. Että minun täytyy olla valmiina toimimaan, kun niin käy. Mieleni ja kehoni ei suostu unohtamaan sitä.

Ulkonäkö ja luonne.

Mieti, että näkisitkin somessani vain kuvani, ilman mitään tekstejä. Millaisena näkisit minut? Olisinko silmissäsi miellyttävämpi ja kiehtovampi, vai jotain muuta?

Voisin kuvitella, että monet näkisivät minut tasapainoisempana, ehkä kiehtovampana. Itse varmasti näkisin itseni tylsempänä ilman tekstejä. Ihan cool ja siistin näköinen, mutta tyhjä ja ontto.

Entä jos näkisit vain kaikki tekstini, et kuvia ollenkaan. Muuttuisiko käsityksesi minusta? Miten? Olisiko teksteihini helpompi samaistua, jos et näkisi, miltä näytän? Vai kenties vaikeampi?

Ehkä kuvittelisit minut tekstieni perusteella ihan eri näköiseksi? Olen useasti saanut kuulla siitä, että ulkonäköni on ristiriidassa pelkojeni ja paniikkini kanssa; kun ihmisten keskellä pelkään huomiota ja haluaisin vain olla yksi muista, on kuulemma outoa ja kummallista että näytän tältä.

Minulle on myös useasti sanottu, ettei minua uskalleta lähestyä ulkonäköni takia; näytän vihaiselta, pelottavalta tai ylimieliseltä. Vaikka oikeasti olen kaikkea muuta. Olen lempeä ja kiltti ja arvotan valitettavan usein itseni muiden alapuolelle, sekä saatan tilanteesta riippuen olla hyvinkin paniikissa, pelokas ja ahdistunut.

Toivoisin, että unohtaisitte minun ja kaikkien muiden kohdalla ulkonäön ja siitä aiheutuvat ennakko-oletukset. Kohtaisitte ihmisen ihmisenä, minut minuna, antaisitte minulle mahdollisuuden näyttää millainen olen. Ja samaa yritän parhaani mukaan toteuttaa teidän kaikkien kohdalla.

Hyvä kroppa, mutta ruma naama.

Näin minulle sanottiin vuonna 2014, 8 vuotta sitten. Muistan tarkalleen tilanteen, jossa olin, kun luin tämän viestin puhelimeni näytöltä (viestissä oli käytetty eri sanavalintoja, mutta jostain syystä en alkuperäistä viestiä kehtaa tänne kirjoittaa. Muistan sen sanasta sanaan). Sisäistin sen jo silloin totuudeksi, osaksi minuuttani, ja se ajoittain ohjaa ajatuksiani ja käytöstäni edelleen.

Ostin kesällä itselleni kommandopipon kuvausrekvisiitaksi. En niinkään siksi, että kommandopipo on siistin näkönen - vaikka onhan se sitäkin - vaan siksi, että saan ruman naamani pidettyä poissa kuvista. Ajattelin sen olevan hyvä keino käsitellä tätä asiaa, saada se pois päiväjärjestyksestä - ihan niinkuin tämä haitallinen ajatusmalli poistuisi sillä, että opin tottelemaan sitä ja elämään sen mukaan. Ihan niinkuin toimivampi keino ei olisi kohdata sitä suoraan, ottaa vaikka päivittäin kasvokuvia, ja opetella suhtautumaan niihin muutenkin kuin inholla.

Alkaa tietoisesti ajatella, että se ei ole totta; muistaa, että toisten mielipiteet eivät ole totuus minusta, vaan vain heidän näkemyksensä - he kohtaavat minut omista epävarmuuksistaan käsin. Pitää mielessä, ettei kauneus ole mikään tavoiteltava asia, eikä edes ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää kauneudelle. Tehdä aktiivisesti töitä sen eteen, että miettisin kokoajan vähemmän ulkonäköä - jolla ei ole tärkeiden asioiden puitteissa mitään väliä.

Kehoni kanssa tulen ihan hyvin toimeen, onhan se lähes aina ollut muiden kommenteissa vähintään ihan hyvä - usein vielä paljon parempaa. Kasvojani sen sijaan on kommentoitu negatiivisesti milloin milläkin termeillä. Joka kerta kun näytän peilissä mielestäni nätiltä, hämmästyn aidosti; enhän minä olekaan ruma! Mitä ihmettä!

Sama efekti käy silloin, kun olen ihmisten joukossa; jos ei ole peilejä lähettyvillä, kuvittelen näyttäväni ihan todella rumalta ja epämuodostuneelta. Saatan keskittää kaiken huomioni ja energiani siihen, ja odotan vain, että pääsen tilanteesta pois. Vähän jopa hävettää, että toin ruman ulkomuotoni tänne muiden katseltavaksi. Poistun lopulta tilanteesta, kurkkaan itseäni peilistä, ja hämmästyn. Enhän minä olekaan ruma.

Olen koko aikuisikäni ajatellut kasvojeni olevan epämuodostuneet ja selkeästi epäsymmetriset; rumat. Jos joku on kehunut minua kauniiksi, olen usein ajatellut hänellä olevan jotain taka-ajatuksia; joku syyhän sille pitää olla, että valehtelee noin räikeästi.

Vasta kun olen alkanut pohtia ja käsitellä ulkonäön merkitystä ja koko kauneuden käsitettä, olen päässyt pikkuhiljaa vähän irti näistä ajatuksista. En ole ehkä alkanut nähdä itseäni kauniina, mutta olen sisäistänyt sen, ettei minun tarvitse olla kaunis. Kenenkään ei tarvitse. Mitä edes on kauneus? Mitä sillä tekee? Kuten olen ennenkin useasti todennut; ulkonäöllä ei oikeasti ole mitään väliä.

Lisähuomio (toistan taas itseäni); en pidä siitä, että minua vertaillaan muihin. Kehut, jotka sisältävät muiden, ”toisenlaisten naisten” lyttäämistä ja haukkumista, eivät ole kehuja. Ja sitten taas se, että minua verrataan muihin, kuin muut olisivat parempia ja kauniimpia, on itsessään jo ihan täyttä kiusaamista. Miksi tuollaista pitäisi sanoa kenellekään? Miksi minun pitäisi olla samanlainen tai erilainen kuin muut? Miksi tahallaan lisätä toiselle ulkonäköpaineita - joita meillä kaikilla varmasti on jo entuudestaan.

Jatkuva kauneuden tavoittelu aiheuttaa sen, että olemme - ja tulemme aina olemaan - tyytymättömiä itseemme ja ulkonäköömme. Se taas saa meidät syytämään rahaa kauneusleikkauksiin, meikkeihin, vaatteisiin ja erilaisiin dieetteihin. Ja se onkin tarkoituksena.

Ei pitäisi vaatia rohkeutta olla oma itsensä ja näyttää siltä, miltä haluaa - poikkesi se sitten muista miten paljon tahansa.

Säännöt.

Tuntuu, että on olemassa ihan loputon määrä kirjoittamattomia sääntöjä ja normeja, joita kuuluisi noudattaa. Jos et noudata, sinua pidetään automaattisesti huonompana, sosiaalisesti kömpelönä, nolona tai tyhmänä. Näitä sääntöjä ei kerrota missään. 

En osaa esimerkiksi small talkia. En osaa erotella asioita, joista voi puhua tuntemattomien kanssa, ja asioita, joista jostain syystä ei voi. Itsehän voin kyllä puhua säästä - mutta ihan yhtälailla voin puhua lapsuuden pahimmista traumaattisista kokemuksista. Voin kertoa kassajonossa takana jonottavalle seksielämästäni ja parisuhteeni ongelmista.

Miksi näitä rajoja ja sääntöjä on? Miksi pitäisi pysyä pintatasolla? Miksen voi jakaa mitä vain? Kuka määrittää nämä säännöt?

Otetaan toiseksi esimerkiksi bussilla kulkeminen. Miksi missään ei kerrota, että oven eteen pitää siirtyä jo, kun lähestytään pysäkkiä? Että poistuminen tapahtuu mieluiten takaovesta? Ettei kenenkään viereen mennä, jos muuallakin on tilaa?

Itselleni sääntöjen seuraaminen ja noudattaminen ei ole ongelma - pidän kovasti siitä, jos on selkeät ja tarkat säännöt ja rajat, joiden puitteissa toimitaan. Ahdistun erittäin paljon siitä, jos säännöistä lipsutaan, niitä ei noudateta, ja yhtäkkiä sitä katsotaankin sormien läpi.

Mutta mikä järki on säännöissä, joita ei kerrota missään? 

Tämä maailma on täynnä sääntöjä ja sosiaalisia normeja, jotka siirtyvät ilmeisesti äidinmaidossa sukupolvelta toiselle. Minulle on siirtynyt lähinnä taito välttää mielikuvitushelvettiin joutuminen. En osaa toimia oikeassa maailmassa. Mistä te opitte miten kussakin tilanteessa toimitaan?? Missä sääntökirja??? Kuvittelenko kaiken???? Mitä vit?????

Perjantaina lapsi lähti isälleen.

Lapsivapaan alkaessa minun pitää joka kerta uudestaan pohtia, mitä minä olen ilman lasta. Vai olenko mitään? Lapsen ollessa poissa saan vihdoin näyttää kaikki tunteeni, ja olla juuri niin tarvitseva ja lapsellinen kuin haluan. Joudun kohtaamaan itseni ilman äidin roolia.

Minua vähänkään tuntevat saattavat aavistaa, minkälaisille keloille mieleni monissa tilanteissa lähtee - lähti tässäkin. Kun olen niin huono.

Aiemmin viikolla olin ylpeä siitä, että tein uuden cv:n ja lähetin sitä jo työpaikkoihin. Nyt tunsinkin vain suunnatonta häpeää siitä, että työkokemuksen kohdalle ei ollut laittaa juuri mitään. Ai että kun olenkin huono ja saamaton. Miten voin olla näin epäonnistunut elämässä? Miten voin olla näin huono? Ja siitä alkaa iso kela pyöriä.

Mieti nyt, olet 27, etkä ole saavuttanut mitään. Eikö yhtään hävetä? Kumppanisi on kanssasi varmasti vain säälistä, kuka tuollaisen epäonnistujan kanssa haluaisi olla. Miten kehtaat julkaista itsestäsi kuvia? Miksi keskität kaiken huomiosi siihen, että kirjoitat turhia tekstejä turhasta elämästäsi? Luuletko, että ihmisiä kiinnostaa lukea niitä? Miksi edes käyt salilla, kun et saa mitään tuloksia? Miten et pysty edes viikkoa olemaan syömättä herkkuja? Et saa edes kotiasi siivottua. Etkö yhtään tajua hävetä?

Sama itseni ruoskinta jatkuu siihen saakka, että havaitsen tekeväni sitä - ikään kuin yhtäkkiä muistaisin, ettei itseni kiusaaminen ja haukkuminen olekaan ok. Syke tasaantuu, keho selvästi rentoutuu ja rauhoittuu.

Seuraavana päivänä käyn kaupassa. Tarkoitus oli hakea juuri tietynlainen lävistyskoru. Myyjän kysellessä menen ihan paniikkiin, ja päädyn ostamaan ihan erilaisen korun - jollaista en tarvitse. En jaksa sitä, että menen aina ihan tavallisissakin tilanteissa paniikkiin. Itseni haukkuminen jatkuu. Vitun hullu. Vittu mä vihaan sua.

Hakusessa olisi tasaisempi mieli ja asteen verran positiivisempi sisäinen puhe. Minun olisi pakko vihdoin oppia puhumaan itselleni kauniisti, tai ainakin vähemmän ilkeästi. En anna muiden enää kiusata minua; puutun huonoon käytökseen ja pienimpäänkin epäkohtaan, mutta jostain syystä sallin itseltäni kaikenlaiset puheet pääni sisällä. Se harmittaa.