Carpe vitun diem.

Sain hetki sitten kumppaniltani pientä kritiikkiä siitä, etten elä elämää tässä hetkessä, vaan mietin menneisyyttä jatkuvasti. Joka hetki, ihan koko ajan mietin mitä tapahtuu, mistä se johtuu, millaisia samankaltaisia tilanteita on ollut menneisyydessä, miksi toimin miten toimin, miltä tuntuu, ja miten puen tämän kaiken sanoiksi teksteihini.

En osaa tehdä enää muuta. En osaa olla miettimättä, pohtimatta ja analysoimatta. En osaa olla suunnittelematta tulevia tekstejä, ja kirjoittamatta kaikkea ylös.

Olen päässyt kauheaa vauhtia eteenpäin ja saanut paljon asioita käsitellyksi. Mutta mitä jos en pysty pysäyttämään tai edes hidastamaan enää vauhtia? Loppuuko tämä joskus? Tuleeko jossain kohtaa tilanne, kun ei olekaan enää mitään käsiteltävää? Mitä teen sen jälkeen, kun nyt olen jo kauan aikaa tehnyt vain tätä? Mitä jos elän loppuelämäni menneisyydessäni?

Monet ihmiset eivät pohdi itseään, tunteitaan ja tekemisiään ollenkaan. Elävät vain päivästä toiseen autopilotilla, miettimättä sen kummemmin mitään. Satuttavat muita siinä mennessään, koska he nyt vain ovat sellaisia. Elämä nyt vain on sellaista. Olen kuullut joskus selityksen tälle; he keskittyvät tärkeisiin asioihin, eivät tällaiseen hömppään ja diibadaabaan. Tärkeitä asioita siis ilmeisesti on kaikki se, mitä yhteiskunta meiltä vaatii; työssäkäyminen, saavutukset, oman mielen hiljentäminen ja autopilotilla kulkeminen. Jos siinä samalla pilaa muiden elämiä, se on vain harmillinen sivuseikka.

Itse en (yllätys yllätys) näe asiaa ihan noin. Mielestäni tärkeintä, mitä täällä voit tehdä, on kehittää itseäsi ja mieltäsi parhaalle mahdolliselle tasolle; niin, että olisit kartalla itsestäsi, tunteistasi ja tekemisistäsi, etkä siksi aiheuttaisi lisää pahaa tähän maailmaan.

Mutta ehkä minun täytyisi hankkia puuduttava päivätyö tai muu, joka pakottaisi hiljentämään oman mielen. Ehkä siten oppisin elämään myös tässä hetkessä; en jatkuvasti rakentaisi mieltäni parempaan muotoon.

P.S. Viettäisin varmasti vähemmän aikaa pääni sisällä korjaten vääristyneitä, haitallisia ja rikki menneitä rakennelmia ja palasia, jos niitä ei olisi ensihetkistäni lähtien systemaattisesti vääristelty ja rikottu. Pystyisin ehkä myös töihin.💡

Lisää syitä miksi kanssani on vaikeaa olla suhteessa:

🦉On aikoja, kun romahtelen pienimmistäkin asioista. Stressaan kaikkea, ja ylikuormitun lähes tyhjästä.

🦉Tarvin paljon vakuuttelua siitä, että olen varmasti hyvä ja kelpaava. En siedä vertailua muihin ihmisiin - ainakaan niin, että olisin jotenkin huonompi kuin muut.

🦉En osaa suunnitella mitään aikatauluja etukäteen. Tykkään elää hetkessä ja kuunnella fiiliksiäni; jos tekee mieli maata koko päivä sängyssä, makaan koko päivän sängyssä.

🦉Kriiseilen paljon pienistäkin asioista.

🦉Olen ajoittain todella epävarma itsestäni, ja tietyissä olosuhteissa se saattaa aiheuttaa mustasukkaisuuden tunteita.

🦉En osaa tavata ihmisiä, ahdistun ihmispaljoudesta, viihdyn mielummin kotona. En ehkä uskalla tavata läheisiäsi. Valitsen koti-illan baari-illan sijaan aina.

🦉Minulla on värikäs menneisyys; minua on kohdeltu huonosti ja perustarpeeni ovat jääneet täyttämättä. Saatan ajoittain tarvita sinulta paikkausta muiden tekemiin virheisiin.

🦉Analysoin tekemisiäsi ja puheitasi, varsinkin, jos ne muistuttavat turhankin selkeästi menneistä ajoista ja tapahtumista.

🦉Alan helposti epäillä suhdettamme ja tarkoitusperiäsi. En halua enää ikinä joutua samaan loukkuun jossa olen aiemmin toisten ihmisten toimesta ollut. Haluan pysyä kartalla siitä, mitä tapahtuu.

🦉Alan helposti epäillä itseäni. Siksi en siedä kuittailuja ulkonäöstäni tai olemisestani, tai vihjailuja siitä, että olisin sekaisin tai väärässä - jos oikeasti en ole. Minulle ei saa syöttää mitään valheita; minua ei saa manipuloida.

🦉En välillä saa mitään aikaiseksi; vitkuttelen ja ahdistun eikä mitään tapahdu.

🦉Vaihdan tyyliäni harva se päivä. Välillä haluan olla supernaisellinen, välillä jotain ihan muuta.

🦉Kirjoitan todella paljon ja usein.

🦉Uppoudun välillä jopa tunneiksi hiljaa miettimään asioita ja jäsentelemään ajatuksiani. Mietin kaikkea, koko ajan.

Tätä kaikkea voi olla välillä hyvinkin raskasta seurata vierestä. Varsinkin, jos on itse hyvin erityyppinen ihminen; ei stressaa, ahdistu tai yliajattele. Minä olen kuitenkin tällainen. Olen välillä vähän all over the place, mutta kaikkeen olemiseeni ja tekemiseeni löytyy loogiset syyt. (+olen söpö)

Ikävöi minua.

Viime vuonna jossain kohtaa puhuin psykologin kanssa siitä, missä näen itseni viiden vuoden päästä - tai ylipäätään tulevaisuudessa. (En ole varma olenko julkaissut teille aiheesta kertovaa tekstiä.) Annoin itseni haaveilla täydellisestä elämästä. Että jos saisin kaiken mitä haluan, mitä se olisi.

Asuisin Tampereella. Minulla olisi hyvä kumppani, ja tasainen ja hyvä suhde hänen kanssaan. Olisin tyytyväinen itseeni, pärjäisin arjessa vailla suurempia ongelmia. Elämä olisi onnellista ja kaikinpuolin hyvää.

Jos jaoinkin tekstin joskus teille, jätin siitä tarkoituksella, häpeissäni lopun pois. Päästäessäni mielikuvitukseni täysin laukkaamaan, tarina aina lopulta päätyi samaan lopputulokseen; eksäni ilmestyisi takaisin elämääni, kertoisi ikävöivänsä minua ja saisin hänet vihdoin oikeasti itselleni ja elämääni.

Eilen se tapahtuikin, hän kertoi ikävöivänsä minua. Se laittoi minut ajattelemaan itseäni sekä elämää, ja mitä siltä oikein haluankaan. On totta, että olen haaveillut hänestä kauan; roikuinhan suhteessamme kiinni monta vuotta, vaikken saanut häneltä mitään. Intohimoa kyllä, ja perhosia mahanpohjaan. Mutta en juuri mitään aitoa.

En ole silti niin tyhmä, etten tajuaisi tämän olevan vain peliä (kaikki on hukassa olevien ihmisten osalta peliä; joko tietoista tai tiedostamatonta). Enkä niin tyhmä, että kuvittelisin hänellä olevan minulle vieläkään mitään tarjottavaa. Enkä myöskään niin tyhmä, etten tajuaisi, miten paljon hyvää elämässäni on tällaisenaan.

On toisaalta ihan hyvä, että hän otti yhteyttä. Sain tilaisuuden nähdä, miten pitkälle olen suhteellisen pienessä ajassa päässyt - vai olenko edes. Sain myöskin tilaisuuden käsitellä eroamme, ja suhdettamme kokonaisuutena. Sille kun ei ole hirveästi ollut mahdollisuuksia toisen ollessa täysin kyvytön kommunikoimaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei hänen yhteydenottonsa tuntuisi myös tietyllä tapaa hyvältä. On kiva huomata olleensa oikeassa; ennustinhan tämän tapahtuvan. Jos olen jollekulle liian hyvä, hän tajuaa sen jossain kohtaa. Aina se menee niin.

P.S. Perus syksy, pakottava tarve löytää vierelle joku 🫠

P.P.S. Tottakai hänellä on ikävä minua, olinhan way out of his league 🦄 (me kaikki tiedetään se)

Kanssani ei ole helppoa olla suhteessa.

(Helppous on toki suhteellista; asiat jotka ovat yhdelle vaikeita, voivat olla toiselle helppoja.💡) Kuten ehkä arvata saattaa, vaadin viereeni asettuvalta ihmiseltä laajaa itsetuntemusta, ja jatkuvaa kehitystä ihmisenä.

Aiemmin minun kanssa on (tämän asian suhteen) ollut helpompaa olla; en vaatinut läheskään näin paljoa (=yhtään) tunteista puhumista, itsetietoisuutta ja itsereflektiota. Mitä pidemmällä olen itseni kanssa, sitä enemmän vaadin myös toiselta.

Nyt kun mietin suhdehistoriaani, en voi millään käsittää miten olen moisissa tilanteissa (moisten ihmisten kanssa 😏) ollutkaan. Siedin jopa täydellistä puhumattomuutta. Olin joskus ihminen, joka ”pienellä” vaivalla sujahti sellaiseenkin suhteeseen. Enää minua ei siihen saisi, sillä enää en siihen mahtuisi.

Vaadin avoimuutta ja kykyä puhua kaikesta. Asiat ovat vaikeita ja niistä puhuminen välillä vielä vaikeampaa, mutta se ei saa olla syynä puhumattomuudelle. Jos ei ole keskusteluyhteyttä, ei voi olla suhdettakaan. Miten voisin tutustua toisen sisimpään ja oppia hänet läpikotaisin, jos emme pysty puhumaan ihan kaikesta?

Vaadin loputonta rehellisyyttä. Rehellisyys on kaiken perusta; jos ei ole rehellisyyttä, ei ole yhtään mitään. Valkoiset valheet, totuuden muuntelu ja silottelu ovat kaikki täysin kiellettyä. Sinun täytyy olla myös rehellinen itsellesi, eritoten menneisyyttäsi analysoidessasi. Vastapainoksi olen itse rehellinen - vaadinhan toiselta vain asioita, joihin pystyn myös itse.

Vaadin rehellisyyden ja empatian tasapainoa.

Joillekin tämä vaatimuslista on ihan liikaa; vaadin mahdottomia, ja pidän rimaa liian korkealla.

Joillekin taas listaamani asiat ovat itsestäänselvyyksiä (oikeasti, ei vain puheissa). You’re my kind of people.

Tosikko?

Välillä olen saanut kuulla kuittailuja siitä, ettei minulle voisi heittää vitsiä mistään.

Todellisuudessahan olen todella huumorintajuinen, tykkään vitsailla ja haluaisin heittää sarkastista ja huonoa läppää mistä vain. Mutta en voi.

En voi, sillä en koskaan voi olla satavarma siitä, että kuulija ymmärtää vitsin olevan sataprosenttisesti vitsiä, vailla pienintäkään totuudenhiventä.

Minulla on lukuisia tärkeitä aiheita, joista en siedä kuulla vitsailua edes kumppaniltani. Sillä en vielä tunne häntä niin hyvin, että voisin luottaa hänen ymmärtävän asian olevan täysin läppää, eikä yhtään totta. En tiedä muuttuuko asia koskaan, vaikka tuntisimme toisemme läpikotaisin. Haluan varmistaa, etteivät minun puheeni (tai reaktioni vitseihin) synnytä lisää pahaa tähän maailmaan, tai pidä yllä vääristyneitä ja haitallisia uskomuksia ja rakenteita.

Olen muutenkin aina ollut vitsailusta sitä mieltä, että kaikesta voi heittää läppää, tottakai. Kunhan tunnet yleisösi täysin; voit olla satavarma siitä, ettet aiheuta vitseilläsi mitään pahaa. Valitettava fakta silti on, ettet koskaan voi tuntea kuulijoita täysin.

Otetaan esimerkiksi äijien kesken heitettävät sovinistiset, seksistiset vitsit. Kyseisistä aiheista vitsailu voisi teoriassa olla ihan ok, jos voisit olla satavarma, että yleisösi ymmärtää sen olevan pelkkää vitsiä. Mutta et voi. Siksi ajattelen, että tietyistä asioista vitsailu on ihan täysin väärin.

Ja kukapa haluaisi toimia väärin, ja mahdollisesti ylläpitää haitallisia, vääristyneitä, sairaita rakenteita ja naisvihamielistä, seksististä kulttuuria? En minä ainakaan.

Isä.

Minulle on useasti puhuessani esimerkiksi isäni teoista sanottu, että oli hänessä varmasti jotain hyvääkin. Eihän kukaan voi olla läpeensä paha. Olen samaa mieltä.

Hän varmasti soi joskus kauniin katseen tai kannustavan sanan minulle. Aivan varmasti ajatteli minusta joskus hyvää, ja toivoi onnea elämääni. Joinakin iltoina kaksin ollessamme hän kehui koulumenestystäni, tai onnistumisia urheilukilpailuissa.

En ole missään vaiheessa unohtanut niitä. Niitä vain ei tarvitse sen kummemmin käsitellä, joten harvemmin niistä puhun. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi olleet tärkeitä pieniä hetkiä pienen lapsen - minun - elämässä. Ne olivat pieniä valonpilkahduksia, jotka korjasivat vähän kaikkea sitä pahaa, mitä hän teki. Mutta vain vähän. Ne olivat häviävän pieni laastari vuotavassa, märkivässä avohaavassa. Eivät siis mitenkään voisi olla merkittävässä roolissa, kun pohdin elämääni.

Hyviä hetkiä ja onnen ja turvallisuuden tunteita olisi pitänyt olla moninkertaisesti enemmän. Hyvää, kannustavaa, tasaista ja turvallista olisi pitänyt olla oikeastaan ihan koko ajan. Mutta puoletkin olisi riittänyt. Jos puolet ajasta ja tunneskaalasta olisi ollut positiivista, löytäisin paljon enemmän valoa lapsuusmuistoistani.

Puoletkin olisi ehkä riittänyt siihen, että pystyisin ripustautumaan hyviin hetkiin ja löytäisin jotain järkeä ja logiikkaa hänen tekemisille. Puoletkin olisi riittänyt, että en jatkuvasti tuntisi pohjatonta häpeää ja syyllisyyttä kaikesta pahasta, mitä hän teki. Kun en voinut estää häntä.

Pienet onnen hetket ja lempeät sanat eivät millään pysty kumoamaan sitä kaikkea pahaa, joka vaatii tekijältään silmitöntä raivoa, raakuutta, välinpitämättömyyttä ja moraalin, empatian sekä rakkauden puutetta. Koulumenestyksen arvostus ei kumoa sitä, ettei hän arvostanut minua eikä äitiäni. Hymy joskus ja jouluna ei kumoa sitä, että hän pystyi kajoamaan nyrkillään äitiini, minun katsellessa vierestä. Mikään ei kumoa sitä.

Joten joo, ehkä hän joskus teki hyviäkin asioita. Mutta pahoja asioita hän on tehnyt monen ihmisen edestä. Kokonaispistemäärä on valovuosia miinuksen puolella.

Olen ajoittain todella mustasukkainen.

Parisuhteessa ollessani odotan jatkuvasti, koska inhottava totuus paljastuu ja matto vedetään jalkojeni alta. Kun toinen sanoo rakastavansa minua, uskon sen kyllä, mutta epäilen silti.

Monet muutkin nimittäin ovat sanoneet rakastavansa minua - ja osa heistä varmasti tarkoittikin sitä - se ei silti ole estänyt pettämästä, valehtelemasta, ja etsimästä muita - ilmeisesti parempia - vaihtoehtoja.

Minun on äärimmäisen vaikeaa, välillä lähes mahdotonta uskoa, etteikö haku olisi toisella jatkuvasti päällä. Olen vuosien aikana alkanut uskoa, ettei minun takiani kukaan lopeta sinkkuelämäänsä. Miksi lopettaisi? Vaikka olen joillekin yrittänyt olla kaikkea, mitä he ikinä voisivat toivoa, sekään ei ole auttanut tai riittänyt.

Luottaminen on vaikeaa ihan kaikissa ihmissuhteissa, mutta parisuhteessa ongelmat näkyy selkeimmin. On todella vaikeaa luottaa, että puheet olisivat totta. On vaikeaa luottaa, ettei sopivan tilaisuuden tullen iskettäisi puukkoa selkään. Haluaisin luottaa, mutta se vaatisi paljon vakuuttelua, ja vielä enemmän aikaa.

Etsin jatkuvasti toisen käytöksestä ja puheesta merkkejä uskottomuudesta ja valehtelusta, enkä juurikaan siedä muille flirttailua tai vihjailevia puheita - olenhan lukuisia kertoja saanut todistaa, mihin moiset puheet johtavat.

On hetkiä, kun olen ihan varma siitä, ettei minusta vain ole enää parisuhteeseen. Ehkä luottamukseni on petetty liian monta kertaa, että enää pystyisin ikinä täysin luottamaan. Se harmittaa, sillä koen, että kunhan pääsisin peloistani eroon, minulla olisi niin paljon annettavaa parisuhteessa. Olenhan uskollinen, rakastava ja loputtoman rehellinen. Kunpa kaikki muutkin olisivat.

Keho.

Joskus puhuin täällä siitä, miten kuvittelin olevani täysin sinut itseni ja kehoni kanssa - ettei minulla olisi enää mitään pakotteita, esimerkiksi pakollista treenimäärää, tai puntarin lukemaa, jota en saisi ylittää - kunnes tajusin, että se olikin nimenomaan vain kuvitelmaa.

Ajattelin, että hyväksyn itselleni minkälaisen ulkomuodon vain; ettei minua enää kiinnostaisi hirveästi, miltä näytän tai miten monta makkaraa mahaan tulee istuessani. Todellisuudessahan kaikki olikin fine - kunhan pysyin itse kehittämieni rajojen sisäpuolella. Saan näyttää miltä vain - kunhan näytän juuri siltä, miltä kuuluu. Saan painaa miten paljon vain - kunhan painan alle 60 kg. Saan treenata miten vähän tai paljon vain - kunhan treenaan vähintään 4 kertaa viikossa.

Tämä kela nousee mieleeni aina uudelleen. Edelleen minulla on vääristyneitä pakotteita ja sääntöjä itselleni, mutta nykyään saan itseni siitä kiinni lähes joka kerta. Huomaan rajoittavani itseäni, ja pystyn siksi tekemään asialle jotain.

Tänään menin taas tuttuun tapaan salille, mutta tällä kertaa - ensimmäistä kertaa ikinä - tein tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää ihan miltä vain. Minun ei tarvitse miellyttää ketään. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä. Minun ei tarvitse piilottaa itseäni. Vatsan turvotus saa näkyä, roikkuvat tissit saavat näkyä, minä saan näkyä.

Olen tottunut vetämään vatsaa sisään ja piilottamaan itseäni löysillä vaatteilla. Tottunut miettimään jatkuvasti miltä näytän muiden silmissä - eikai ketään vain inhota tai ärsytä ulkomuotoni? En kai näytä rumalta tai lihavalta? Olenko tarpeeksi nätti ja laiha ja lihaksikas? Onko tarpeeksi meikkiä, tarpeeksi hienot vaatteet? Tänään päätin unohtaa kaiken tuon.

En varmasti yrityksistä huolimatta ole miellyttänyt jokaista katsojaa, mutta jostain syystä sitä kohti piti aina pyrkiä. Nyt oli yllättävän helppoa olla ja treenata. Mutta tarvitsin selkeän, tietoisen päätöksen siitä, että saan näyttää miltä vain. Voi miten elämä olisikin helppoa, jos moinen ajatus olisi vallalla ilman muistuttelua ja päätöksiä.

Koska kyllähän minä saan näyttää miltä vain. Minun ei tarvitse näyttää hyvältä kenenkään silmissä.

Sama pätee myös sinuun. Jokaiseen meistä.