Seksuaalinen suuntautuminen ja normit.

Aikani pohdittuani seksuaalisuutta ja suuntautumistani tajusin, ettei syvin ja tärkein pointti ehkä olekaan siinä, millaisia ihmisiä kohtaan pystyn tuntemaan vetoa ja millaisen ihmisen haluaisin vierelleni.

Ehkä pointti onkin siinä, millainen rooli ja paikka minulle jää toisen vierellä.

Ehkä pystyn kyllä tuntemaan vetoa miehiä kohtaan, mutten tahdo taikka osaa täyttää roolia, jonka oletan miehen viereltä löytyvän. En tahdo taikka osaa olla miehelle nainen; tyttöystävä ja vaimo.

En ole nainen, siksi ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin aina uudelleen sovittamaan itseäni muottiin, johon en sovi ja jota en tahdo täyttää.

Miehen kanssa ollessani ajattelen, että minun täytyy olla pienempi kuin hän, feminiinisempi, hiljaisempi, äidillinen, suojelua ja pelastusta tarvitseva hoivaaja. Täytyy laittautua nätiksi ja meikata, sheivata ihokarvat ja kasvattaa pitkä tukka. Tehdä kotityöt, pukea hepeneitä päälle ja vietellä häntä naisellisesti. Eivätkä nämä ole vain minun ajatuksiani - todella monen miehen vierellä on vain tällainen rooli auki. Minusta ei ole siihen. Toisinaan täytän useimmat kohdat, mutta en halua niiden olevan vaatimuksia - joita ne miesten kanssa usein ovat. En tahdo enää edes yrittää, sillä se ei ole minua varten.

Jos ajattelen suhdetta muiden kuin miesten kanssa, koen, että minulla olisi enemmän tilaa olla oma itseni. Toisen identiteetti ei järkkyisi, vaikka se olisinkin minä, joka pitää toista kainalossa. Tai se olisinkin minä, joka on maskuliinisempi. Se olisinkin minä, joka ostaa vaatteet miestenosastolta.

Joka korjaa rikkoutuneen polkupyörän, käyttää miesten boksereita, ajelee päänsä höylällä ja antaa kainalo- ja jalkakarvojen rehottaa valtoimenaan.

Miesten miehisyys ja identiteetti on usein hyvin hataralla pohjalla, ja siitä johtuen vierelle mahtuu vain ihminen, joka tukee sitä. Pitää ikäänkuin pystyssä, ja estää murenemasta.

Tuollaiselta pohjalta on naurettavaa väittää, että haussa olisi tasavertainen suhde - jollaisen siis itsekin haluaisin. Miten tasavertainen suhde on, jos toisella on mahdottomana lisätehtävänä vielä sinun hauraan miehisyytesi kannattelu? Ei kiitos.

Seksuaalinen suuntautuminen ja vetovoima.

Olen pohtinut paljon seksuaalisuuttani ja sitä, millaisia ihmisiä kohtaan tunnen vetoa.

Tämän hetkisestä tilanteestani käsin asiaa tarkastellessani tuntuu, etten koe taikka pysty kokemaan vetoa miehiä kohtaan. Tarkoittaako se vain cismiehiä, tarkoittaako se toksista maskuliinisuutta toistavia miehiä, tarkoittaako se kaikkia peniksellisiä - en tiedä. En osaa juuri nyt määritellä sen tarkemmin, mitä tarkoitan ”miehillä”.

En osaa myöskään vielä sanoa varmaksi, olenko koskaan kokenut vetoa miehiä kohtaan; olenko vain kuvitellut, että niin kuuluu tehdä, ja siksi keksinyt jotenkin keinon löytää tieni miehen vierelle.

Enkä osaa sanoa, millaista vetoa tarkoitan - ehkä seksuaalista tai romanttista.

Sen tiedän, että kaipaan naista - naisen kosketusta, lempeyttä, hyvyyttä ja empatiaa. Kaipaan tunnetaitoja, itsereflektiota, samankaltaisuutta ja aitoa vetoa toista ihmistä kohtaan.

Tai oikeastaan en osaa edes sanoa, onko tämä ollenkaan sukupuoliasia; pidänkö vain tietynlaisista piirteistä - piirteistä, jotka yleisimmin löytyvät naisista tai muista kuin miehistä.

Ehkä kaipaan itseni kokoista ja muotoista ihmistä. Ihmistä, joka on joutunut pelaamaan samaa paikkaa tässä yhteiskunnassa ja maailmassa ja ihmissuhteissa. Joka ymmärtää, millaista on kasvaa ja elää tyttönä ja naisena. Joka huolehtii ja hoivaa. Kun molemmat ottavat miellyttäjän ja hoivaajan roolin, kumpikaan ei ole valta-asemassa - olisimme vihdoin samalla viivalla. Oikeasti.

Ehkä kaipaan hyväksyntää, ymmärrystä ja molemminpuolista kunnioitusta. Kaipaan toveruutta ja kumppanuutta.

Näitä asioita en ole miehistä löytänyt, ja siksi uskon, että minun ei ole tarkoitus miehen kanssa olla. Ehkä minun on tarkoitus olla yksin? Täysin mahdollista.

Parisuhteen merkitys.

Edellisiin teksteihini viitaten, on vaikeaa tunnistaa ihmissuhteiden epäterveet, pahaa tekevät piirteet ja osat, kun koko suhdetta ei osaa katsoa ja ajatella vain mahdollisena lisänä omaan elämään. Vaan sen näkee ainoana tavoitteena, asiana, joka tekee minusta kelpaavan ja oikeanlaisen ja hyvän, ja elämästä elämisen arvoisen.

Asiana, jonka löytymistä varten asetan vaaleanpunaiset lasit silmille - ehkä ilman niitä en osaisi nähdä miehiä kiinnostavina tai itselleni tarpeellisina ihmisinä; ilman vaaleanpunaisia laseja ehkä näkisin selvästi toisen virheet ja mokat ja meidän yhteensopimattomuuden, ja siten tajuaisin jo heti kättelyssä, etten tahdo moiseen sekaantua.

Enkä minä halua nähdä enkä tajuta. Haluan pitää kiinni ajatuksesta, että tarvitsen miehen elämääni. Haluan pysytellä polulla, jolle minua ohjattiin lapsesta asti; haluan vihdoin olla lapsuudessa opituilla mittareilla hyvä ja onnistunut ihminen.

Miehen kanssa olo tuntuu tutulta ja turvalliselta, varsinkin, jos (tai kun) olen jatkuvasti surullinen ja epätoivoinen. Jos hänen sanansa satuttavat aina uudestaan, hän polkee rajojani, vaikka esittelisin ne hänelle, eikä hän käytöksensä ja puheidensa perusteella näytä sisimmässään olevan kiinnostunut minusta lainkaan. Silloin tunnen olevani onnistunut ja oikealla polulla. Ja silloin olen kaikkein onnettomin.

En pysty erota, sillä uskon vakaasti, etten pärjäisi yksin, ja olisin yksin onneton; en näe, että olen sitä jo nyt.

Jos lopulta silti päädyn eroon, sama juttu alkaa alusta; teen kaikkeni, että päätyisin taas suhteeseen. Uskon miesten puheet siitä, miten heidän kanssaan elämäni muuttuisi täydelliseksi, ja miten me kuulumme yhteen. Uskon kaiken, vaikka sisimmässäni tietäisin niiden olevan tyhjiä lauseita. Haluan uskoa.

Ja pian olen taas suhteessa, sekä surullinen, itkuinen ja masentunut. Olen tälläkin hetkellä masentunut ja jatkuvasti sairaslomalla töistä. Ja koska olin viimeksi näin pohjalla? Silloin, kun edellisen kerran asuin miehen kanssa. Sattumaa?

On ihan aiheellista pohtia, tunnenko oikeasti lainkaan vetoa miehiä kohtaan, vai johtuuko kaikki näennäinen veto ja kiinnostus vain opituista ja sisäistetyistä malleista, säännöistä ja peloista.

En tiedä, mitä on terve parisuhde 2.

Puhuin edellisessä tekstissäni siitä, etten tiedä, mitä tarkoittaa terve parisuhde.

Tämän ongelman - kuten kaikkien muidenkin - juuret johtavat alkumetreilleni.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni yhteisössä, jossa tytöille ja naisille maalataan vain yhdenlaista tulevaisuutta ja elämää; äitinä ja miehen vaimona. Siksi olen pikkulapsesta saakka haaveillut maailman eniten siitä, että jonain päivänä unelmieni prinssi saapuu elämääni ja elämme elämämme ”onnellisina” loppuun saakka.

Vanhempieni suhde oli kaikkea muuta kuin unelmaa. Sitä vierestä seuratessani sisäistin, että miehiltä voi odottaa ihan mitä vain - ja naisena se kaikki pitää sietää valittamatta. Ja mikäli olisin tarpeeksi kiltti ja hyvä, ehkä vielä jonain päivänä saisin jonkun mulkeron muuttumaan kiltiksi ja hyväksi, ja kohtelemaan minua hyvin. Tuskin, mutta ainakin kannattaisi yrittää.

Lapsesta saakka vihasin ja inhosin väkivaltaa, huutoa, epäreiluutta ja epäoikeudenmukaisuutta - vihasin ja inhosin miehiä. Pelkäsin heitä. Silti en vielä aikuisenakaan pystynyt päästämään irti kaipuusta saada heiltä hyväksyntää ja huomiota - todisteita siitä, että olen hyvä ja kelpaava.

Miten ironista; ihmiset - usein juuri ne tismalleen samat yksilöt - joita vihasin ja halveksin, olivat heitä, joilta janosin hyväksyntää ja rakkautta ja validaatiota.

Edelleen aikuisena olin vuodesta toiseen kiinni samassa noidankehässä; kaipasin ja janosin miestä vierelleni todistamaan arvoni, kaipasin pelastajaa, ja aina uudelleen löysin itseni parisuhteesta, jossa olin vihaamani ihmisen kanssa.

Kaipasin ja alitajuisesti jahtasin aina sitä, mitä oikeasti inhosin. Mutta mitä kuvittelin tarvitsevani voidakseni olla - ja kokea olevani - hyvä ja kelpaava.

En tiedä, mitä on terve parisuhde.

En tiedä, olenko koskaan kenelläkään nähnyt oikeasti tervettä ja tasavertaista suhdetta. Tuskin.

Voit sanoa minulle, että normaaliin ja terveeseen suhteeseen kuuluu, että toista lyödään vasaralla päähän joka tiistai puolenpäivän aikoihin. Ja minä uskon. Sillä mikä minä olen kyseenalaistamaan terveen parisuhteen määritelmiä? Lyö vain. Enhän minä tiedä mistään mitään.

Ja kun en tiedä miten pitäisi olla ja toimia, käy usein niin, että alan matkia kumppaniani.

Ensin kohtelen toista niin kuin haluaisin hänen kohtelevan minua. Sitten, aikani miellytettyäni, alan kohdella häntä niin, miten hän kohtelee minua. Ikään kuin pelaisimme peliä, ja hän opettaa minulle säännöt.

Siksi tulistun eniten siitä, jos toinen toimii sellaisella tavalla, jonka hän on itse kieltänyt minulta.

Olen joskus sanonutkin, että olen valmis joustamaan lähestulkoon kaikissa asioissa (en enää todellakaan kaikissa). Mutta säännöt on sitten oltava molemmille samat. Pystyn hyväksymään sen, jos toinen puhuu minulle ilkeästi - vaikka olisin jo huomauttanut, että kyseinen aihe on arka, enkä halua kuulla siitä, tai en ainakaan halua, että sitä hierotaan naamaani tai revitään auki. Mutta mielestäni on turha valittaa sitten, kun teen itse samaa. Tämänhän piti olla ok?

Olen ajatellut - ja haluaisin edelleen uskoa - että olisin niin sanottu parisuhdeihminen. Kaipaan eniten kumppanuutta ja yhteistyötä. Mutta en tiedä, onko olemassa ihmistä ja tilannetta, joka sopisi minulle. Olenhan jo aiemmin useasti luetellut, millaisia asioita tarvitsen suhteeseen; ehdoton rehellisyys, johdonmukaisuus, järkkymätön empatia... (ja lista jatkuu.) Ehkä ei ole ihmistä, jossa yhdistyisi kaikki se, mitä tarvitsen ja kaipaan.

Ja ehkä ei ole ihmistä, joka määrittelisi terveen suhteen niin miten minä sen määrittelen. Olen lukemattomia kertoja ollut tilanteessa, jossa minua sattuu aina uudestaan ja uudestaan, ja kumppani kertoo tämän olevan osa tervettä suhdetta. On ihan normaalia ja tervettä puhua toiselle ilkeästi. On tervettä alistaa, ohjailla ja manipuloida. On tervettä olla ilkeä ja pahantahtoinen. Ja jos minä en kestä sitä, olen itse sairas.

Millainen olen.

Haluaisin palavasti tietää, millainen olen.

Miten toimin, jos käytökseni ei ole jatkuvasti toisten vääryyteen ja pahuuteen reagointia, toisten miellyttämistä ja maan tasoittamista muiden jalkojen alla? Sillä sitähän elämäni on alusta asti ollut. En ole saanut tilaisuutta etsiä, millainen olen ja miten toimin, kun toimintani on pakon edessä ollut jatkuvasti vain toisen tekoihin ja sanoihin reagointia.

Olen automaattisesti aina altavastaajan roolissa, puolustamassa rajojani toisen hyökkäyksiltä ja sietämässä määrättömän määrän asioita. Millainen olisin, jos saisin elää tietynlaisessa tyhjiössä - saisin olla aktiivisena toimijana ilman itsepuolustusta?

Millainen ihminen todella olen? Olenko pohjimmiltani lempeä, rakastava ja kiltti ymmärtäjä, vai tämä hirviö, joka minusta on nyt tullut?

Tällä hetkellä olen täynnä vihaa, raivoa ja inhoa. Puolustan itseäni verisesti ja huudan paniikissa solvauksia. Olen yllättynyt siitä, että minusta löytyy tällaisia puolia. Että todella pystyn käyttäytymään näin.

Minut on ajettu nurkkaan, ja sieltä nurkasta käsin huudan ja taistelen ja yritän selviytyä.

En tiedä kumpaa minusta näkyy tällä hetkellä enemmän; hätääntynyttä itsensä puolustajaa, joka yrittää selviytyä kaikin keinoin, vai toisen käytöksen kopioivaa peiliä. Huudanko siksi, että pelkään, vai siksi, että minulle huudetaan? Vai kenties siksi, että olen pohjimmiltani isäni lapsi? Olenko minä todella tällainen?

Vihaan itseäni. Tai paremminkin, vihaan puolia, joita minusta nyt revitään pakon edessä esille. Vihaan sitä, että joudun puolustautumaan ja pelkäämään. Vihaan sitä, että joudun olemaan näin ääriäni myöten täynnä vihaa ja raivoa.

Mutta rakastan itseäni. Ja siksi en enää alistu, tyydy tai suostu sietämään. Ja siksi en suostu uskomaan, että tämä olisi aito minä. Tunnenhan sisimpäni.

Vai tunnenko?

Minun vuoroni.

Mietin mahdollisia tulevia suuntia, esimerkiksi että pitäisiköhän minun lähteä syksyllä opiskelemaan.

Kumppanini antoi miettimisen aihetta sanoessaan, että juuri nyt kannattaisi keskittyä itseensä, ja omaan - niin fyysiseen kuin henkiseen - paranemiseen.

Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta keskittyä itseeni, omaan paranemiseeni ja hyvinvointiini. On ollut lasten lailla käyttäytyviä aikuisia, joita on pitänyt paapoa ja tasoittaa maata heidän jalkojensa alla. On ollut oma lapsi ja hänen hoitaminen ja kasvattaminen. On ollut traumoja, jotka ovat tehneet ihan arkipäiväisestä elämästä yhtä selviytymistä ja taistelua.

Olen pärjännyt, selviytynyt ja pysynyt hengissä. Juuri muuhun ei ole ollut resursseja.

Nyt, kun pääsin vihdoin pois metsän keskeltä sivistyksen pariin, jätin huonot ja haitalliset ihmissuhteet, olen aloittanut työt ja tuntuu, kuin koko elämä olisi auki edessäni, tulee helposti olo että pitäisi tehdä kaikki heti. Pitäisi vetää itsensä äärimmilleen, koska selviytyminen ja juuri ja juuri hengissä pysyminen - se on aina ollut se minun juttuni. Se tuntuu tutulta ja turvalliselta olotilalta. Sitä tunnetta haen edelleen.

On ihan hyvä neuvo keskittyä itseeni. Ottaa niin hitaasti kuin vain mahdollista. Hipoa rimaa kaikessa. Olla vähän laiska, kelvoton ja huono.

Mutta olla itselleni hyvä.

Ette ehkä tienneet, mutta nyt on minun vuoroni. On minun vuoroni saada osakseni lempeyttä ja rakkautta. Minun vuoroni saada turvallinen ympäristö ja mahdollisimman vähän, tai ei ollenkaan triggereitä elämääni. On minun vuoroni keskittyä itseeni, olla itsekäs, ja asettaa itseni etusijalle. On minun vuoroni parantua ja kokea lämpöä ja turvaa.

On minun vuoroni olla onnellinen.

Kirjoittaminen.

Tänään on ollut ihan äärimmäisen vaikeaa ilmaista itseäni sanoilla.

Vaikka yleensä pitkätkin tekstit luonnistuvat ilman mitään vaikeuksia tai hidasteita. Valmiit lauseet alkavat tipahdella mieleeni, ja sormeni näppäilevät ne puhelimen muistioon. Minun ei välttämättä edes tarvitse miettiä mitään - annan vain kehoni tehdä sen, mitä pitää.

Tänään asia on ollut täysin päinvastainen. En ole osannut tuottaa sujuvaa tekstiä, mutta en myöskään puhua; en muista sanoja, käytän synonyymeiksi kelpaamattomia kiertoilmaisuja, enkä ihan itsekään pysy perillä siitä, mitä halusin sanoa. Vaikka sanoisin loputtomasti lauseita, silti tuntuu, että puolet jää kertomatta.

Kerkesin jo pelätä, että tämä olisi uusi asetus - en enää osaisi kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Kammottava ajatus. Kirjoittaminen on kaikki, mitä minulla on. Kirjoittaminen on ollut ainoa keino ilmaista itseäni, ja saada ääneni kuuluviin. Ainoa keino kertoa minun tarinani ja totuuteni. Ainoa keino saada ihmiset kuuntelemaan minua.

Eräs tuttavani joskus kirjoitti näin: ”Mä en ajattele että kukaan ansaitsee mun ihania ajatuksia.” Samaistun tähän välillä ihan täysin. Tuntuu ajoittain väärältä ja epäreilulta kertoa fiksuja ja pitkälle mietittyjä, tarkasti hiottuja ajatuksiani kaikille, jotka haluavat niitä lukea.

Osa ymmärtää, osa ei. Osa alkaa matkimaan; kertomaan minun asioitani eteenpäin ominaan. Osa inhoaa, osa ihailee. Osa pitää hulluna. Osa saa vertaistukea.

Välillä tuntuu väärältä, että muut saavat minusta kaiken. Samalla, kun itse en ole kokenut saavani mitään - olen elänyt yksin, pärjännyt yksin ja lopulta opetellut kirjoittamaan ja kääntämään vastoinkäymiset voimakseni ja vahvuudekseni. Yksin.

Olen selvinnyt hirveistä asioista ja tilanteista, ja ammennan nyt niistä tarinoita ja oivalluksia. Mutta nämä eivät ole vain sanoja ja tarinoita. Nämä ovat minun elämääni.

P.S. Hankalaa on edelleen. 🤌🏼🤝🏼🖕🏼🤙🏼

Ahdistuksen syy.

Kerroin lauantaina Instagramin stooreissa, miten menin ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen yksin salille. Stooreista sai varmasti kuvan, että noin vain päätin mennä salille, ja menin. Ei ongelmaa.

Todellisuus on vähän toinen. Puhuin ystäväni kanssa videopuhelua, ja päätimme lähteä molemmat salille - eri paikoissa tosin. Puin treenivaatteet päälle, pakkasin tavarat, aivan kuten aina ennenkin - silloin, kun vielä treenasin lähes päivittäin yksin. Lopetimme puhelun.

Olin itsevarmana ja päättäväisenä tosiaan lähdössä bussilla salille. Kunnes puhelin soi - toinen elämäni ihminen soitti.

En osaa tarkalleen sanoa mitä tapahtui. Alkoi ahdistaa aivan vietävästi. Koko salille meno tuntui typerältä ja mahdottomalta vitsiltä. Mitä minä oikein kuvittelin itsestäni? Enhän minä yksin osaa enkä voi. Ei minusta ole tähän. Ei minusta ole mihinkään.

Puhelun edelleen ollessa päällä aloin itkeä, kävelin pysäkiltä takaisin kotiin, heitin tavarat lattialle ja kirosin mielessäni elämääni ja itseäni. Lopetin puhelun.

Käperryin sohvalle itkemään. Mutta enää ei tuntunutkaan olevan aihetta itkulle. Sillä… minähän haluan mennä salille? Ja pystyn siihen kyllä, miksipä en pystyisi.

Puin vaatteet takaisin päälle, keräsin tavarani ja astelin bussipysäkille varmana itsestäni. Hyppäsin bussiin, matkustin välipysäkille, vaihdoin bussia, ja menin salille. Ja tein treenin vailla pienintäkään epäilystä itseäni tai kykyjäni kohtaan.

Bussissa ollessani sama henkilö yritti soittaa taas. En vastannut.

Taidan aavistaa, mikä on kaiken ahdistukseni ja itsetunto-ongelmieni taustalla. (Ei ehkä kukaan yksittäinen ihminen, mutta tietyt tilanteet, ajatusmallit ja uskomukset.) Siitä lisää myöhemmin.

P.S. Kuten sanottua, alan äärimmäisen helposti uskomaan, etten pärjäisi yksin.

P.P.S. Pärjään yksin.

Syklit.

Sanoin siitä, miten neljäs seitsemän vuoden sykli on nyt päättymässä.

Ensimmäiset seitsemän vuotta olin lapsi. Olin sosiaalinen ja esiintymishaluinen, sekä kiltti, empaattinen ja hassu. Pidin esiintymisestä ja huomion keskipisteenä olemisesta. Puhuin paljon, en arastellut muita ihmisiä tai uusia tilanteita.

Ikävuodet 7-14 olin hiljaa. Todistin väkivaltaa kotona, suhtauduin siihen ihan erilailla kuin muut lapset, mikä sai minut entistä vahvemmin ajattelemaan, että kukaan ei ole kuin minä. Kukaan ei ymmärrä, mitä täällä oikeasti tapahtuu. Tarkkailin tilanteita ja ihmisiä ulkopuolelta, osallistumatta itse mihinkään. Hoidin pikkusisaruksia sekä tuttavaperheiden lapsia. Hoidin koulutehtävät tunnollisesti, pyrin täydellisyyteen ja ruoskin itseäni virheistä. Vihasin epäoikeudenmukaisuutta ja epäreiluutta. Vihasin väkivaltaa.

Seuraava sykli, ikävuodet 14-21 olivat edelleen täynnä sekasortoa, väkivaltaa ja miesten valta-asemaa. Väkivalta silmieni edessä oli lähes päivittäistä. Masennuin, olin itsetuhoinen. Miehet sanelivat millainen olen ja saan olla. Miehet määräsivät kaikesta. Minua lyötiin, kiusattiin ja alistettiin. Löysin kaikkeen syyt itsestäni. Alistuin osaani, kuvittelin ansaitsevani kaiken pahan. Toivoin kuolevani. Olin hukassa.

Ikävuodet 21-28 vahvistuin ja löysin oman sisäisen voimani ja ääneni. Aloin tajuta, että syyt kaikkeen löytyivätkin itseni ulkopuolelta. Syy kiusaamiseen ei ollutkaan minussa, vaan kiusaajassa itsessään. Sain lapsen. Vaadin pahantekijöitä tilille ja vastuuseen teoistaan. Sain paniikkikohtauksia. Aloin rakastaa itseäni, ja pitää omia puoliani. Muut edelleen saivat kohdella minua huonosti, mutta tiesin, ettei vika löydy minusta. Aloin tunnistaa traumojani. Kehitin itseäni ihmisenä paremmaksi. Hoidin itseni terapian avulla pois pahimmasta kuopasta. Tajusin, etten ole hetero tai nainen. Valmistuin. Muutin uuteen kaupunkiin uusien ihmisten keskelle. Aloitin työt.

Ja nyt alkaa ihan uusi aika elämässä. Minua ei enää kohdella huonosti, olen liian arvokas kynnysmatoksi. Tiedoks vaan 💅🏼