Olen koko elämäni tottunut olemaan outolintu.

Viime vuosina (itseni, arvojeni ja ääneni löytymisen jälkeen) olen eniten saanut palautetta joustamattomuudestani ja mustavalkoisesta ajattelustani. Sain hetki sitten kuulla, että erästä läheistäni harmittaa se, että vaikka kuinka yrittää itse olla moraalisesti puhtoinen ja toimia oikein, olen silti jollain tapaa aina vielä moraalisesti puhtoisempi.

Hekin, joiden piti olla - tai jotka ajattelivat olevansa - kanssani samoilla arvoilla ja samanlaisilla näkemyksillä varustettuja, jossain kohtaa usein ihmettelevät, miksi ihan oikeasti ajattelen näin, miksi nipotan, miksi olen niin mustavalkoinen ja miksi en jousta.

Siksi, että minun arvoni ovat ihan oikeasti arvojani - elän niiden mukaan, näen asiat juuri niin, toimin, ja suhtaudun elämään ja ihmisiin ja kaikkeen niiden pohjalta. Ne eivät ole mitään päälleliimattuja trendejä, en kutsu niitä arvoikseni vain siksi, että niin kuuluu tehdä tai se olisi jotenkin siistiä ja nykyaikaista. En voi sopivan tilanteen tullen laittaa niitä sivuun tai kulkea missään harmaalla alueella (ei ole mitään harmaita alueita). En voi valita tilanteita ja hetkiä ja aiheita, jolloin ne eivät pätisi.

Olen henkeen ja vereen feministi, kannatan tasa-arvoa kaikkien ihmisten kesken. Vaadin ja janoan oikeutta. Vaadin ja janoan absoluuttista rehellisyyttä. Olen sitä, mitä sanon olevani. Puolustan heikompia, ja pidän kiinni siitä, että oikeus toteutuu. En hyväksy valehtelua. Valkoinenkin valhe on valhe, ja siten ehdottoman väärin ja kiellettyä.

Kuten tammikuussa kuvailin itseäni: ”Lähes kaikissa tilanteissa voit olla varma ettei aikeenani ole satuttaa sinua tai muitakaan, haluan vain oikeutta. Oli sitten pölkyllä jonkun tuntemattoman tai minun pää.”

Täällä ei olla suoriutumassa täydellisesti, tai saavuttamassa mahdollisimman paljon mainetta ja mammonaa. Täällä ollaan toimimassa oikein ja rehellisesti. Täällä ollaan nostamassa käsi ylös virheen sattuessa. Täällä ollaan ottamassa vastuu omista tekemisistä. Täällä ollaan kasvamassa ja kehittymässä. Täällä ollaan kohtelemassa muita hyvin.

Olen kyllä mustavalkoinen. Mutta tietyissä asioissa ihan ylpeä siitä. 😇

Asuin 8 vuotta Kauhajoella.

Katselin vierestä ryyppäämistä, väkivaltaa, valehtelua, kiusaamista ja yleistä junttiutta, ja mietin, miksi en ole kuin muut. Mikä minussa on vikana? Kun kaikki muut olivat kaikesta eri mieltä, oli helppo alkaa etsimään vikoja itsestään.

Pari viikkoa sitten menin taas käymään siellä. Menomatkalla tuli fyysisesti tosi huono olo; oksetti, kuvotti ja itketti. Katselin valmiiksi bussipysäkkejä siltä varalta, että pitäisi pysähtyä oksentamaan. Mietin ihmeissäni, että minunhan piti tykätä autolla ajamisesta. En ilmeisesti tykkääkään.

Perille päästyäni olo ei lakannut, ärsytti, kun auton renkaiden vaihdossa kesti niin kauan. Vein lapsen äidilleni, kävin syömässä, ja lähdin ajelemaan kotiin päin.

Takaisintulomatkalla tajusin, etten inhoa autolla ajamista, eikä se aiheuttanut huonoa oloani. Inhoan Kauhajokea, vihaan sitä faktaa, että minun pitää joka välissä käydä siellä. Oksettaa aina ajatuskin sinne palaamisesta.

Yllätyin siitä, että kyseinen paikka sai aiheutettua ihan fyysisesti huonon olon. Vaikka toisaalta, onko ihme; samankaltainen olo tulee, jos menen isäni luo, tai ylipäätään paikkoihin, jotka ovat rikkoneet jotain minussa. Tämä paikka ei rikkonut vain pientä osaa, vaan murusti minut pieniksi murusiksi, pudotti lattialle, polkaisi vielä kengällä päälle, ja ihmetteli, miksen voi hyvin.

En koskaan tajunnut sen olevan ihan täysin mahdollista, että on olemassa kylä, jossa vain kollektiivisesti ollaan niin pihalla maailmasta ja kaukana sivistyksestä, ettei minunlainen aivoja aktiivisesti käyttävä outolintu sopinut mukaan.

Olen odotellut, että koska tulee aika, kun tuntuisikin hyvältä ajatus sinne palaamisesta; tuntuisi nostalgiselta tai haikealta tai edes neutraalilta käydä moikkaamassa tuttuja ja perhettä. Aikuisten Oonan ja Artun lailla tekisin ironisen kulttuurimatkan moiseen kyläpahaseen. Mietin ennen muuttoa, että ehkä siihen menee kuukausi tai kaksi. Nyt muutosta on neljä kuukautta. Inhoan tuota paikkaa edelleen joka solullani.

Olen kerran feikannut orgasmin.

Jotta toinen lopettaisi, ja pääsisin pois tilanteesta. Aika sairasta, että pitää tehdä moista, suoraan sanominen kun ei ole vaihtoehto. Mieshän voi suuttua. Tämä pelko johtuu osittain siitä, että pelkään jo lähtökohtaisesti miehiä, mutta myös siitä, että monet ovat oikeasti suuttuneet kieltäytyessäni seksistä.

Lapseni halasi eilen koulukaveria, joka ei selkeästi pitänyt eleestä. Ojensin heti, että pitää kysyä lupa, esimerkiksi että halataanko, tai saanko halata. Ja jos toinen kieltäytyy, vastataan vaikkapa okei, ja annetaan asian olla. Koska eihän sinulla lähtökohtaisestikaan ole lupaa tai oikeutta kajota toiseen. Mutta missä vaiheessa niin monelle ihmiselle on syntynyt ajatus siitä, että sellainen lupa ja oikeus olisikin olemassa?

Missä vaiheessa poikien ja miesten päähän syntyy ajatus, että heillä olisi lupa ja oikeus koskea toiseen ilman suostumusta; halata, kouria, kosketella. Jos toinen kieltäytyy, on lupa ja oikeus suuttua - minullahan pitäisi olla oikeus koskea sinuun, jos haluan.

Saman olen huomannut parisuhteissa, ja ilman suhteitakin. Oikeus naisen kehoon tunnutaan kokevan jotenkin omaksi; jos nainen ei halua seksiä, hänelle voi suuttua. Häntä voi syyllistää, haukkua ja painostaa. Täytyisihän hänen muistaa ja ymmärtää, että miehellä on oikeus koskea milloin haluaa.

Kenelläkään ei ole velvollisuutta harrastaa seksiä kanssasi. Ei, vaikka olisitte parisuhteessa. Sinulla ei ole oikeutta muiden kehoihin.

Miksi sinun halusi olisivat tärkeämmät kuin toisen rajat? Minkälainen ihminen haluaa harrastaa seksiä naisen kanssa, jonka tietää olevan tilanteessa vastentahtoisesti - painostettuna tai pakotettuna? Hyi? Jos painostat ja syyllistät toista suostumaan kanssasi seksiin, se ei ole suostumus.

*

Enkä edes aloita siitä, miten naisilla on aina pää kipeä ;-) Sehän onkin hulvattoman hauska vitsi, että me eletään maailmassa, jossa naisten täytyy keksiä tekosyitä sille, ettei halua naida. Kun pelkkä ei ei koskaan riitä. Miehillehän voi tulla vaikka suru puseroon.

Omakanta.

 Luin eilen omakantaa, ja näytin sieltä kumppanillenikin vanhoja merkintöjä.

Siellä on yhteenvetoa lapsuudesta, traumojen syitä, oireilua ja diagnooseja. Mielen valtasi ensimmäistä kertaa ihan aito empatia ja syvä ymmärrys itseäni kohtaan.

Olen kyllä puhunut täällä siitä, miten kurjaa elämäni on ollut ja miten ymmärrettävää on, etten ole päässyt elämässäni eteenpäin tai pysty vieläkään elämään ilman jatkuvia pelkotiloja ja paniikkia. Olen sanonut, etten olisi voinut toimia paremmin. Olenko silti koskaan itse uskonut tai todella tarkoittanut sitä?

Olenko missään vaiheessa oikeasti itse hyväksynyt itseäni ja elämääni; antanut anteeksi ja ymmärtänyt, ettei minussa itsessäni ole ollut vikaa - en olisi voinut toimia kovin paljoa paremmin? Olenko missään vaiheessa oikeasti ollut sitä mieltä, ettei minulla ole syytä hävetä yhtään mitään?

On naurettavaa, ettei elämäni kriiseihin ja traumatisoiviin tapahtumiin ja tapahtumaketjuihin ole puututtu niiden vaatimalla voimakkuudella. On naurettavaa, että minun on oletettu selviävän yksin, ja jatkavan elämääni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naurettavaa, miten paljon kaikkea on vähätelty. Miten syyllistä kaikkeen on etsitty minusta ja piirteistäni.

On naurettavaa, ettei oikeita syyllisiä ole otettu valokeilaan, vaadittu vastuuseen ja korvauksiin.

On naurettavaa, että minut on jätetty yksin.

Ja kaiken jälkeen vielä kehdattu ihmetellä miksen ole normaali, toimi normaalisti, pysty normaaliin elämään tai luota ihmisiin. Miksen jaksa elää, miksi näen maailman huonona ja viallisena paikkana ja ihmiset vaarallisina eläiminä?

Miksiköhän.

Elämässäni on menossa keskikokoinen kriisi.

(Ei syytä huoleen tosin, minulla on kaksi jalkaa joilla osaan nykyään seistä kovassakin tuulessa.)

Toivoisin jokaisen tilanteeseen jollain tapaa osaa ottavan muistavan, että toisen elämään ja ihmissuhteisiin muiden kanssa ei koskaan näe sisälle. Ulkopuolelta ei voi tietää, miten ihmisten keskinäinen dynamiikka toimii, millaisia asetelmia ihmissuhteista löytyy ja millaista kielenkäyttöä harjoitetaan.

Yksi ja sama ihminen voi sinulle näyttäytyä tietynlaisena - vaikkapa ujona, tai hurmaavana - ja olla toisen ihmisen kanssa jotain ihan muuta.

Kaikki katsovat toisten tekemisiä omien epävarmuuksiensa ja haavojensa ja pelkojensa kautta.

Siksi, kun selitän elämäni tilanteita ja hetkiä auki, pitää muistaa, että katson tilanteita omasta näkökulmastani; omien haavojeni kautta. Pyrin toki näkemään kokonaisuuden, myöskin toisten ihmisten puolen, totuuden, ja samalla joka käänteessä myös kyseenalaistamaan oman kokemukseni ja omat tunteeni, silti parhaimmassakin tapauksessa tarinani jää joiltain osin vajaaksi ja värittyy omien kokemusteni kautta.

Siksi on vaarallista ja aina osittain valheellista uskoa kenenkään - esimerkiksi minun - tarinaani totuutena. Pyrin - ja toivottavasti kaikki muutkin fiksut ihmiset pyrkivät - totuuteen; näkemään ja kertomaan tarinat kokonaisina, silti harvoissa tilanteissa siihen kukaan täydellisesti pystyy.

Tarinani eivät välttämättä aina ole täydellisen kuvaavia totuuksia tapahtumista, ne ovat minun näkemykseni ja kokemukseni asioista. Värittyneet minun peloilla, epävarmuuksilla ja uskomuksilla.

Ja saman voi soveltaa jokaiseen teistä.

Olen ihminen.

Olen jaksanut uskotella itselleni, etten tule toimeen ihmisten kanssa; en osaa olla enkä puhua mitään, punastelen ja nolostelen ja jäädyn. Vaikka oikeastihan tämä tapahtuu vain tietynlaisten ihmisten seurassa - vain tietynlaisissa tilanteissa. Ehkä niissä tilanteissa, joissa toiset vievät kaiken tilan, eikä minulle jää sitä yhtään; joissa tilaa pitäisi osata kyynärpäätaktiikkaa käyttäen ottaa itselleen.

Viime viikonloppuna Beeda tuli Tampereelle. Jännitin tapaamista etukäteen, nimittäin minähän en osaa olla ihmisten kanssa enkä osaa puhua, en osaa olla sosiaalinen, en osaa olla ihminen. Ja yllättäen ei ollutkaan niin mitään ongelmaa. Pystyin puhumaan mistä vain, ja olemaan täysin oma itseni. Ehkä kaikki tosiaan riippuukin ympäristöstä ja toisten energioista; miten hyvin sovin niihin, ja miten paljon minulle jätetään tilaa. Miten vahvasti tuntuu, että saan olla oma itseni; kelpaan itsenäni.

Olen ajatellut, että olen hyvä ja kelpaava ja normaali niinä pieninä hetkinä, kun sovin johonkin tiettyyn muottiin; kun olen sosiaalinen, aktiivinen ja positiivinen. Vaikka oikeastihan olen hyvä ja täysin kelpaava kaikkine puolineni; vaikka välillä nolostelisin, ahdistuisin tai pelkäisin. Saan hyväksyä kaikki puoleni, ja saan odottaa ja vaatia sitä myös muilta.

En ole mitenkään perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. En ole friikki, en ole kummallinen enkä ole sekopää. Olen ihminen, siinä missä kuka tahansa muukin. En suostu enää uskomaan muuta.

Olen ehkä erilainen kuin joku muu, enkä sovi jokaisen vastaantulijan kanssa yhteen. En ole silti vääränlainen.

Eikä edes ole olemassa mitään yhtä tiettyä ihmistyyppiä, joka kanssani pystyy olla; monet ihmiset tulevat kanssani toimeen. Ja miten monet haluaisivat viettää aikaa kanssani, se onkin ihan toinen luku. Näin päätin alkaa tästä hetkestä lähtien ajattelemaan.

Minä olen hyvä ja juuri oikeanlainen, tajuat sinä sitä tai et.