Sanoin edellisessä tekstissäni siitä, miten elämä on nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, tarpeeksi turvallista voidakseni avata ja käsitellä syvimpiä traumojani.
Olen kyllä saanut yksinkin elämäni turvalliseksi viimeisen kahden vuoden aikana. Olin siis jo varma, että olen yksin turvassa - itseni kanssa voin olla ihan mikä olen, tuntea kaikki tunteet ja myöskin näyttää ne täysikokoisina. Silti aina pysyi mukana tunne siitä, että vaikka kelpaan itselleni omana itsenäni, muiden kanssa tilanne olisi toinen. Muiden kanssa joutuisin edelleen piilottamaan osia itsestäni, olemaan jotain, mitä en oikeasti ole.
Nyt parisuhteessa ollessani tuo asia on alkanut pikkuhiljaa muuttua. Kun huomaankin, että kelpaan myös jollekin muulle, kuin vain itselleni. Välillä alitajuisesti testaankin asiaa - ai tykkäät minusta ja hyväksyt minut tällaisena, mites nyt? Entäs nyt? Mitäs jos olen aivan tosi inhottava? Mitäs jos en anna yhtäkään syytä tykätä minusta, vaan olen ilkeä ja ruma ihminen? Hyväksytkö ja tykkäätkö vielä? Itse nimittäin hyväksyn ja tykkään. Muut eivät - tai ainakaan heidän ei pitänyt.
Nykyinen kumppanini haastaa kaikkia oletuksia, joita minulla on ollut muista ihmisistä. Olen tavannut elämäni aikana lukuisia rumia ja inhottavia, itsensä kanssa hukassa olevia ihmisiä. Olen saanut sietää haukkumista, kiusaamista, pilkkaamista, manipulointia, valehtelua, halveksuntaa, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Päähäni on muodostunut vähän turhankin selkeä kuva siitä, millainen on ihminen™️. Turhankin selkä kuva siitä, miten ihmiset kohtelevat minua. Turhankin selkeä kuva siitä, miten ihmiset näkevät minut.
Onnekseni hän on kaikkea muuta. Onnekseni hän näkee minut sellaisena, mikä oikeasti olen. Onnekseni hän huomaa minussa kaiken hyvän - sen, mitä suurin osa muista ihmisistä ei edes näe tai tunnista.
Minussa nimittäin on paljon hyvää. Se, ettei kovinkaan monen tapaamani ihmisen näkökyky riitä havaitsemaan kaikkia värejäni, ei kerro minusta mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti