Pussy power -sukat, ja keskustelua (jostain kumman syystä) herättävät kengät jalkaan, rintsikat kaapin perälle. Uusi maalaus, uusi järjestys kotona, entistä tarkempaa roskien lajittelua, entistä tarkempaa terveellisen ruokavalion noudattamista, siivousta, erikoista musiikkia, äänikirjaa, paljon asioiden miettimistä ja keskustelua itseni kanssa.
Perus itsenietsimispäivä, ei tosin ”kuka minä olen” -tavalla, vaan ehkä ennemminkin ”missä minä olen”. Tiedän, kuka olen, mutta välillä unohdan itseni jonnekin matkan varrelle. Ja sitten pitää taas hidastaa vauhtia, tai palata pieni matka takaisinpäin ottamaan taas kädestä kiinni.
On ollut kivaa olla viime päivät yksin. Vaikka en ihan oikeasti ole ollut yksin - olen nähnyt ihmisiä ja viestitellyt monien kanssa. Silti olen jotenkin erityisen paljon keskittynyt kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani. Tarvitsen joo aika paljon huomiota, hyväksyntää ja rakkautta (en tosin ehkä juuri sinulta), mutta tarvitsen myös omaa rauhaa, aikaa ja tilaa vain itselleni. Se välillä unohtuu.
Vaikka on kivaa nähdä ihmisiä ja tehdä asioita, täytyisi tasaisin väliajoin muistaa myös hengähtää ihan yksin. Varsinkin kun tiedän olevani introvertti - akkuni latautuvat yksin ollessa ja ihmisten keskellä oleminen syö energiaani. Vaikka olisi kivaa.
Tänään monessa hetkessä huomasin ajattelevani, miten ihanaa elämä on. Ihan vain tällaisenaan. Asun väärässä kaupungissa väärien ihmisten kanssa, ei ole rahaa eikä työpaikkaa tai päivisin sellaista tekemistä tai rutiineja, jotka toisivat jotain merkityksellisyyden tunteita. Silti on ihanaa.
On ihanaa, että kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta huolimatta saan joka päivä olla juuri minä. Ja kuten olen aiemminkin useasti sanonut; vaikka tämä on aikamoinen vuoristorata, on silti ihan parasta olla juuri minä. Sitäpaitsi on kesä, vihdoin.
En tiedä olenko koskaan maininnut, mutta näen usein asiat ja tilanteet päässäni kuvina tai animaatioina. Koko elämäni ja minä itse ongelmineni näyttäytyi minulle vielä pari vuotta sitten suurena solmuna. Joka puolelta tulee naruja - niitä on kymmeniä tai jopa satoja - ja ne ovat kaikki isossa solmukasassa. Ei mitään päätä eikä häntää, mistään ei saa kiinni. Jotain solmua saatan saada löysytettyä hieman, mutta jo seuraavaan koskiessani se saattaa kiristyä takaisin.
Nyt tilanne on huomattavasti parempi. Edelleen naruja on yhtä paljon, solmuja ei niinkään. Ne solmut, jotka ovat vielä avaamatta, ovat löysiä - näen tarkalleen, mikä naru tulee mistäkin suunnasta. Tosin nämä viimeiset ovatkin vaikeammat avata - nämä ovat olleet aina olemassa. Nämä ovat ylläpitäneet koko solmukasaa, nämä ovat aina olleet totta ja olemassa.
Ehkä nämä ovat erilaisia naruja. Ratakiskosta väännettyjä ehkä. Mahdoton avata, kun en osaa. Näen miten ne ovat muodostuneet - mistä suunnasta mikäkin naru tulee - mutta en saa niitä jostain syystä auki. Voin vain katsella niitä ja hyväksyä sen, että ne ovat. Ellen sitten saa jotakuta auttamaan niiden avaamisessa. Näihin ei omat taidot riitä.
Tuhat muuta solmua on silti jo avattu, ja siitä syystä on helpompi olla ja hengittää. Tuntuu äärimmäisen surulliselta miettiä, miten syvissä vesissä olen joskus ollut solmujeni kanssa. Äärimmäisen syvissä. On ihme, että olen vielä tässä. Onneksi olen.
Siksikin vaalin omaa rauhaani niin tarkasti. En aio ikinä enää joutua avomerelle betonit jaloissani. En omasta, enkä muiden toimesta. Elämä on kivaa. Nyt vihdoin saan oikeasti elää sitä. 🖤
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti