Perjantai kahdeskymmeneskolmas huhtikuuta, kun päätin taas avata korkin

Rakas päiväkirja,

minua vituttaa.

Minua vituttaa kun ulkona sataa lunta. 

Minua vituttaa kun kouluun pääsee vain kerran viikossa. 

Minua vituttaa kun olen jumissa ihmissuhteessa, joka saa minut romahtamaan aina uudestaan ja uudestaan. Mutta en pääse irti, koska en halua päästä irti.

Mutta kaikista eniten minua vituttaa tämä yksinäisyys. Vituttaa, että ei ole seuraa viikonloppuihin. Vituttaa että kaikki juo. Vituttaa tieto siitä, että jos minä joisin, minulla olisi seuraa. Paljonkin. Kaikkia kiinnostaisi missä minä olen ja mitä minä teen. Kaikkia kiinnostaisi mitä minulle kuuluu ja että enhän vain jätä tulematta.

Nyt ketään ei kiinnosta. 

Minä olen ollut yli vuoden juomatta, mutta nyt minun tekisi mieli lähteä juomaan. Ei siksi, että riippuvuus käskee minun tehdä niin. Ei siksi, että tekee mieli alkoholia. Ei siksi, etten pysty olla ilman.

Vaan siksi, ettei minun tarvisi olla yksin.

Selvinpäin en osaa tutustua ihmisiin. En uskalla enkä osaa. Viestitellä voin ja olen siinä hyvä, mutta nähdä en uskalla. Olisipa ihmisiä jotka ymmärtäisivät tämän, ja silti tulisivat minun seuraan. Antaisivat minun olla outo ja hiljanen ja panikoiva, kun sitä ei kuitenkaan ehkä kestä kauaa. Kohta minä jo olisin vitsaileva pelle, joka osaa puhua syvällisistäkin asioista. Koska sellanen minä olen. Puhuttaisiin asioista, ja tehtäisiin vaikka jotain kivaa. Mentäisiin vaikka salille tai syömään. Tai maalattaisiin rumia tauluja. Syötäisiin karkkia ja katottaisiin leffoja. 

Mutta sellaisia ihmisiä ei ole, enkä minä uskalla päästää ketään lähelleni. Vaan minä istun perjantai-iltana yksin kotona ja itken yksinäisyyttäni. 

Yhtäkkiä tajusin että kaikki asiat mitä juomattomuus on elämääni tuonut - hyvä olo, parempi mielenterveys, vähentynyt ahdistuneisuus, vähentyneet paniikkikohtaukset, kyky käsitellä menneisyyden asioita, ja hyvä elämä - tuntuivatkin turhilta. Yksinäisyys tuntuukin peittoavan nämä kaikki. Käsittämätöntä, että yli vuoden juomattomuuden jälkeen edes mietin tälläistä. 

Tiedän sen että jos tänään juon, huomenna olisin entistä yksinäisempi ja ahdistuneempi. Mutta edes se ei saa tätä tuntumaan huonolta päätökseltä. Kun tarvisin avun nyt heti. Nyt just tämä perjantai-illan yksinäisyys on se johon tarvisin apua. Heti.

Mitä antaisinkaan edes yhdestä ihmisestä, jolle kelpaisi minun seura nyt. Eikä vain kelpaisi, vaan joka haluaisi olla juuri minun seurassa. Joka näkisi minun kuoreni alle, näkisi miten ihana ja monipuolinen persoona minä olen. Joka tulisi minun luo välittämättä siitä millaisena muut minut näkee. 

Mitä antaisin ihmisestä, joka näkisi minut sellaisena kuin minä olen.

Ja jolla viina ei menisi minun - tai minkään muunkaan - edelle.

Antaisin mitä vain.

~~~

Nyt minä menen kauppaan, ja toivon etten osta alkoholia. Normaalisti tunnen itseni ja tiedän miten reagoin ja toimin, mutta nyt en itsekään tiedä mitä aion tehdä. Minä ostan kukkia tai alkoholia.

Toivottavasti tulen kaupasta kotiin kukkien ja paremman mielen kanssa.

Koska minä tiedän että en halua heittää hukkaan tätä kaikkea mitä juomattomuus on minulle tuonut. Minä voin hyvin, ja minulla on hyvä elämä. En halua heittää sitä hukkaan. 

Kalju nainen, hyi vittu

Yleensä olen kyllästynyt hiustyyliini ehkä yllättävänkin nopeasti. Joskus on tyyli vaihtunut viikonkin välein. Tällä kertaa tilanne ei ole se, että en tykkäisi nykyisestä hiustyylistäni, tykkään kovastikin. Nämä mustat pitkät takut ovat aivan täydelliset ja nätit ja ihanat. Mutta jostain syystä nämä eivät tuo minulle enää iloa. Nämä näyttävät ihanalta, mutta eivät tunnu enää siltä. Joten haluaisin leikata hiukset pois.

Minulla ei ole koskaan ollut kaljua tai edes siiliä, ja jotenkin tuntuu oudolta että lopulta päivieni päättyessä en tietäisi, miltä pääni näyttää ilman hiuksia. Haluan tietää. Olen nyt puhunut somessa ja livenäkin asiasta, ja olen kohdannu yllättävän paljon vastustusta. Ihmisillä on edelleen jyrkkiäkin mielipiteitä minun hiuksista. Outoa.

Jotenki vastustan ajatusta siitä että hiukset olisivat "naisen kruunu". Toki ylipäätään kyllä haluan vastustaa kaikkia tuollaisia kuluneita fraaseja ja "totuuksia", joilla pyritään vaikuttamaan ihmisten toimintatapoihin ja pitämään meitä tietynlaisissa muoteissa ja lokeroissa. Pyritään pienentämään meitä, pitämään meitä hallinnassa.

"Miehet tykkää enemmän pitkistä hiuksista", miehet ovat hyvät sitten ja kasvattavat itselleen pitkät hiukset.

Tämä tulee varmaan edelleen joillekin shokkina, mutta naisella ei pidä olla pitkiä hiuksia. Naisella ei pidä olla hiuksia ollenkaan. Naisen ei pidä olla mitään, tai tehdä mitään.
Sen sijaan nainen saa olla ihan mitä haluaa. Ja nainen saa tehdä ihan mitä haluaa. Ylipäätään ihminen - sinä tai minä - saa olla ja tehdä mitä haluaa. Minä olen nainen, joten minun on helppo kirjoittaa naisen näkökulmasta. Tokikaan nämä - tai mitkään muutkaan - asiat eivät ole mitenkään sukupuolisidonnaisia, ei ainakaan pitäisi olla. Helposti vaan hiuksiin liittyvissä asioissa ihmisillä ja yhteiskunnalla on tarkemmat säännöt ja ohjeet naisten, kuin miesten hiuksista. Miksi, sitä en tiedä. Enkä millään lailla ymmärrä tätäkään asiaa.

Sinulle ei ole olemassa mitään muotteja ja rajoituksia joiden mukaan sinun pitäisi elää. Ne, joita saatat pitää muotteina ja rajoituksina, ovat todellisuudessa ihmisten keksimiä, joidenkin mielipiteitä. Sinun ei tarvitse elää niiden mukaan.

Elämästä tulee tuhat kertaa parempaa kun tajuat, että todellisuudessa mikään ei pidättele sua. Ainoastaan sinä ja sinun uskomukset. Sinun uskomukset siitä, että muilla olisi valtaa vaikuttaa sinun päätöksiin.

Toistan itseäni; sinulle ei ole olemassa muotteja ja rajoituksia, vaan saat olla ja tehdä mitä haluat. Älä myöskään aseta muille muotteja siitä, kuinka heidän kuuluu elää, tai miltä heidän kuuluu näyttää. Anna kaikkien olla ihan mitä he haluavat olla. Älä arvostele toisten valintoja ja tapoja elää omaa elämäänsä. Kukaan ei elä täällä miellyttääkseen sinua. Kuten sinäkään et elä täällä miellyttääksesi ketään.

Pidetään esimerkkinä nyt tämä nainen ja kalju -yhdistelmä.
Miksi jonkun - tutun tai tuntemattoman - naisen hiustyyli vaikuttaa sinun elämään? Miten?

Minun kokemuksen mukaan miehiä tämä asia harmittaa eniten. Olen kerran jopa meinannut saada baarissa nyrkistä lyhyiden hiuksieni takia. Minä en elä täällä hiuksieni kanssa siksi, että sinun olisi kiva katsoa minua. Sinunhan ei oikeastaan edes tarvisi katsoa minua. Älä pliis katso. 

Horjuttaako naisen hiuksettomuus jotenkin sinun miehisyyttä? Ei se vankalla pohjalla sitten taida olla.

Tässä - kuten jokaisessa muussakin - tilanteessa kannattaisi miettiä mistä sinun reaktio johtuu. Miksi asia vaikuttaa sinuun? Onko syy tosiaan tutussa (tai jopa tuntemattomassa) naisessa joka leikkaa hiuksensa? Vai voisiko reaktion alkuperä olla ihan sinussa itsessäsi?

Vaikka kyseessä olisi sinun oma kumppani, miten hänen hiustyyli vaikuttaa sinuun? Vaikuttaako se edes? Muuttuuko hän ihmisenä jotenkin? Onko teidän suhde ja kemia hiuksista kiinni? Mikä se sellainen suhde on, joka murenee kun hiukset lyhenee? Olisiko tilanne sama muiden karvojen kanssa? Kulmakarvat, säärikarvat? Kuka nuo säännöt määrittää?

Entä jos tilanne olisi toisinpäin; sinä haluat muuttaa ulkonäköäsi, mutta joku ei suostu siihen. Koetko, että sinun täytyy kuunnella ulkopuolisia? Edes sinun kumppania? Tuntuuko normaalilta ja ymmärrettävältä, että sinun kumppanilla olisi jyrkkä mielipide ulkonäöstäsi? Jos leikkaat hiukset, suhde loppuu? Kuulostaako fiksulta?

On inhottavaa huomata miten vaikeaa ihmisillä on asettua toisen asemaan. Vieläpä näin mitättömässä asiassa, jonka ei pitäisi vaikuttaa muihin ihmisiin mitenkään.

Sinun ei tarvitse itse haluta kaljua voidaksesi asettua kaljun naisen asemaan. Tai naisen, joka haaveilee kaljusta. Tai minun.

Minäkään en ole mies, mutta silti koen, että pystyn helpostikin asettumaan teidän itsestänne epävarmojen, muuttuvan maailman keskellä oman hauraan miehisyytenne kanssa kamppailevien miesten asemaan. Eikö mitään saa enää sanoa! Minä olen taisteluhelikopteri! Krhm.

Herätkää jo

Koin joku aika sitten onnistumista ja ylpeyttä, kun joku kenkäostoksilla peruikin sanomisiaan että ai niin, Tyttihän ei tykkää siitä että olisi tyttöjen ja poikien kenkiä erikseen. 

Joo, vasta pieni askel. Mutta on jo hyvä että edes minun takia puheesta poistetaan tietynlaisia ongelmallisia asioita. Ehkä pikkuhiljaa huomaamatta ne poistuisivat myös ajatuksista ja asenteista.

Ja vaikka eivät poistuisi, ainakaan niitä ei levitettäisi enää eteenpäin lasten mieliin.

Koska minä uskon, että tuollaiset asenteet eivät periydy geeneissä, eivätkä ole lapsella mitenkään valmiina päässä. Ne opitaan. Ei lapsi ole rasisti tai vieroksu erilaisia ihmisiä. Eikä lapsi ajattele että tietyt värit tai vaatteet liittyisivät sukupuoleen mitenkään. Ei lapsi ajattele että sukupuolen perusteella määräytyisi sinun vaatetus, harrastukset tai pärjääminen elämässä. Lapsi ei ajattele niin, ellei sitä hänelle opeteta.

Enkä näe mitään syytä miksi lapselle pitäisi tuollaista soopaa opettaa.

Ennemmin opettaisin lapsen hyväksymään kaikenlaiset ihmiset. Opettaisin kuuntelemaan, puolustamaan ja arvostamaan. Koska minä ainakin haluan, että mun lapsesta tulee hyvä ihminen.

Ei hyvä arvosanojen, koulutuksen tai uran osalta. Vaan sisältä hyvä. Ymmärtäväinen, hyväksyvä, oikeudenmukainen. Joka puolustaa heikompia. Joka ei hyväksy kiusaamista; koulukiusaaminen, väkivalta, misogynia, sovinismi, syrjintä, rasismi. Joka ei sulje silmiään pahuudelta. Joka avaa suunsa, ottaa kantaa ja puolustaa. Joka ei jätä yksin.

Koska se, että sinä puolustat vähempiosaisia, ei ole sinulta itseltäsi mitenkään pois. Päinvastoin.

On käsittämätöntä ajatella, että sukupuoli määrittäisi sinun hiustyylin, vaatetuksen, uravalinnat, kiinnostuksenkohteet, osaamisen tai ylipäätään yhtään mitään sinun elämässä. 

"Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset" 

"Eikö tuo ole miesten paita" 

"Naisille ei sovi lyhyet hiukset" 

"Mies ei voi pitää hametta" 

"Onko tämä naisten vai miesten?"

"Tämä on tyttöjen paita"

"Naisen kuuluu sheivata karvat" 

"Sinä olet erilainen ku muut naiset" 

"Miehet ei itke"

"Naiset on liian tunteellisia"

"Heität kuin tyttö" 

"Varmaan nainen ratissa"

"Mies on perheen pää" 

"Naiset aina valittaa turhasta" 

"Pojat on poikia" 

"Pojat on just tuollaisia" 

"Pojat tykkää kiusata tyttöjä, anna olla" 

Tietyissä asioissa oikein korostuu sukupuolten välinen epätasa-arvo; naisen nänni vs miehen nänni. Naisen karvat vs miehen karvat. Naisella monta seksikumppania vs miehellä monta seksikumppania. Herätys. 

Ja sitten tämä oletus että tyttöjen kuuluu siivota ja tehdä kotitöitä. Poikien ei. Jos poika tekee, sitä hehkutetaan kovasti. Jos tyttö tekee, sitä ei huomioida koska tytön kuuluukin tehdä. Onhan hän tyttö.

Tyttö halusi kiivetä muiden kanssa puuhun, naureskellen vastattiin että no ethän sinä nyt sinne halua! Ei tytöt halua! Ha ha ha. Pojat menee kun pojat on villejä. Tytöt taas ovat kilttejä eivätkä todellakaan kiipeile puissa. 

Poika halusi kaupasta pienet korkokengät, onnellisena ja ylpeänä laittoi ne kotona huoneeseensa muiden kenkien viereen. Sukulaiset tulivat kylään ja naureskellen kysyivät että ethän sinä tuollaisia pidä. Ei pojat pidä! Ha ha ha. Eikä muuten pitänyt enää kertaakaan. Omista lempikengistä tulikin yhtäkkiä tyttöjen kengät. Joita ei voi tietenkään pitää. Ei pojat voi. 

Tyttö tuli kertomaan että pojat kiusasivat ja potkivat, "pojat tekee tuollaista, anna olla".

Anteeksi mitä?? Anna poikien kiusata, hyväksy paikkasi, tyttönä sinun kuuluu sietää kiusaamista ja olla hiljaa?? 

Sinun ei saa valittaa, kun pojat nyt vain tekee tuollaista? He eivät  voi sille mitään?? Sukupuoli estää heitä kohtelemasta muita hyvin? Kun taas sinun sukupuoli vaatii sinua olemaan hiljaa ja hyväksymään huonon kohtelun? Anna olla, turha puuttua? 

Mies raiskaa naisen, niin mietitään että mitähän sillä naisella oli päällä? Mitenhän hän provosoi miestä? Hän varmasti antoi ymmärtää että seksiä on tulossa.

Miksi ei voida nähdä tilannetta niinkuin se on; mies raiskasi naisen? Ei syitä, ei muttia, ei uhrin syyllistämistä. Mies raiskasi naisen. Mikään asia ei oikeuta sitä. Ei se, vaikka nainen olisi ollut humalassa. Ei se, mitä naisella oli tai ei ollut päällä. Ei se, miten nainen käyttäytyi tai jätti käyttäytymättä. Ei se, että mies on mies eikä "voi itselleen mitään". Kun miehet nyt vain käyttäytyy näin. Naiset koittakaa ymmärtää. 

Vihaan sitä, millaisessa maailmassa me eletään. Mutta vielä enemmän vihaan sitä, miten iso osa ihmisistä ei näe näitä ongelmia.

Misogynia, naisviha, saa olla ja kukoistaa ilman että siihen juurikaan puututaan. Tytöt ja naiset opetetaan sietämään, olemaan hiljaa ja hyväksymään paikkansa. Kun miehet nyt vähän tykkäävät kiusata.

Ja sitten tämä "ei minua ainakaan ole ahdisteltu". "Ei minua ainakaan sorreta". Kun ei nyt välttämättä olekaan kyse juuri sinusta. (Ja btw, asia ihan satavarmasti koskettaa myös sinua, et vain näe sitä. Koska asia koskettaa ihan jokaista naista.) Tässä on kyse isommasta asiasta kuin vain sinun havaitsema tai kohtaama sorto. Tässä on kyse koko yhteiskunnasta. Siitä, miten naisviha on syvällä rakenteissa. Miten siihen on jo totuttu, kun se on aina ollut täällä. Sitä voi olla vaikea huomata ja havaita. 

Tässä on kyse siitä, miten meille lapsesta asti syötetään asioita totena. Sinusta ei vain ole joihinkin asioihin, koska sukupuoli. Sinä et vain voi pukeutua tiettyihin vaatteisiin, koska sukupuoli. Sinun vain täytyy käyttäytyä näin, koska sukupuoli. Sitä on vaikea kyseenalaistaa, kun sille on jo lapsesta asti altistunut. 

Ja yhtäkkiä sitä herää ja huomaa elävänsä maailmassa, jossa tietyt vaatteet eivät ole minun käytettävissä. Oikeasti vittu vaatteet. Kaikki ommeltu samoista vitun kankaista, mutta joitain niistä minun ei onnistu pukea päälleni, koska satun olemaan nainen. Eihän miesten vaatteita voi nainen pukea. Vaate aistii kuka sen päällensä pukee, eikä suostu asettumaan nätisti. Tai sitten kyseessä on vain typerä oletus siitä, mitkä värit ja tyylit kuuluu kenellekin. Sinustahan täytyy myös muiden nähdä päällepäin, mitä sukupuolta olet. Tietenkin. Muutenhan ihmiset saattavat ihan hämmentyä ja ahdistua. 

Yhtäkkiä huomaa elävänsä maailmassa, jossa miehet saa suurempaa palkkaa kuin naiset. Naisten töistä saa pienempää palkkaa, koska haloo, ne ovat naisten töitä. Jotain vähän vanhuksia siellä tyttöset hoitaa, eihän ne siitä palkkaa edes tarvisi kun ovat sukupuolensa kautta jo luotuja tuohon hommaan. Miehet tarvitsevat enemmän rahaa kun he ovat miehiä ja miehet ovat niitä jotka osaa tehä oikeita Töitä!

Yhtäkkiä huomaa elävänsä maailmassa, jossa nainen joutuu pelkäämään. Nainen joutuu pelkäämään tulevansa ahdistelluksi, pahoinpidellyksi, raiskatuksi ja murhatuksi. Kenen toimesta? No miehen tietysti. Kun miehet nyt ovat vähän tollaisia. Kiusaavat ja raiskaavat. Anna olla. 

Naisen pitää jäädä kotiin, mennä naimisiin

Miten fucked up on se, että minulle on pienestä pitäen opetettu, miten nainen nuorena etsii itsellensä miehen, menee sen kanssa naimisiin ja hommaa mukulat ja koko loppuelämä ollaan yhdessä.

Minulle toki olisi voitu opettaa vaikka se, että nainen voi yksinki olla onnellinen ja elää hyvän ja ihan yhtä oikean elämän.

Että nainen ei tarvitse miestä jonka kanssa elämästä vasta tulee kokonainen.

Että tärkeää voisi myös olla koulutuksen hankkiminen, työssä käyminen ja itsensä kehittäminen, eikä pelkästään miehen löytäminen, lasten hankkiminen ja avioliitosta huolimatta yksin pärjääminen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi tunnen olevani jotenkin väliinputoaja. Vielä enemmän on ihmetelty, kun olen syyksi kertonut sen, että minulla ei ole miestä, en ole päässyt naimisiin ja en ole sen saman miehen kanssa hommannut sataa lasta ja kadottanut itseäni siihen paskaan elämään.

Miksi minusta tuntuu väärältä se, että minulla on avioton lapsi? Miksi minusta tuntuu väärältä joka aamu viedä hänet hoitoon ja mennä itse kouluun? Miksi minusta tuntuu väärältä juhlia kavereiden kanssa, olla sinkku, omistaa vain yksi lapsi, kokeilla yhden illan juttuja, keskittyä itseeni, olla onnellinen vain tällaisena? Eikö kumppanin löytämistä tärkeämpää olisi itsensä löytäminen?

Miksi kokoajan koen loputonta tarvetta löytää vierelleni mies, joka olisi kanssani loppuelämän? Miksi haluaisin vain päästä naimisiin, huolimatta siitä, mitä oikeasti itse haluan?

Miksi koen epäonnistuneeni, vain, koska en ole naimisissa? 

Miksi on ok, että päähäni on iskoistettu ajatus täydellisestä elämästä, ja nyt, kun ei elämä mennytkään "niin kuin kuuluisi mennä", koen olevani paska ja epäonnistunut ja pilalla ja turha ja huono?

Miksi minun ei annettu olla lapsi, joka valitsee aikanaan ihan itse, mitä elämältä haluaa? Ilman, että minulle kerrotaan, mitä minun kuuluisi haluta.

Minä en ehkä halua naimisiin, minä en satavarmasti halua kymmentä lasta, minä en halua julkaista someen valheellisia, kiillotettuja juttuja minun paskasta elämästä, joka todellisuudessa on uuvuttavaa ja stressaavaa ja mieskin on ihan perseestä. 

Minä olen jo huomannut sen, että olen tosi onnellinen myös ilman miestä. Olen tosi onnellinen sinkkuna, lapsen kanssa kahdestaan. Tykkään siitä, kun saan itse päättää kaikesta. 

Sitä en ole vielä sisäistänyt, että minun elämä voi olla ihan kokonainen ja onnistunut myös tällaisena. 

Huomaan olevani onnellinen, en koe, että saisin olla. ENHÄN MINÄ OLE NAIMISISSA. Eikä minun elämä mennyt niin kuin nuoren naisen elämän kuuluu mennä. 

Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen kerran kokeillut vakavaa seurustelua, olen ollut periaatteessa kokoajan parisuhteessa. Suhde loppuu, niin pian jo alkaa uusi. Kumppani pitää olla, parisuhde pitää olla. Tavoitteena pitää olla kihlat ja häät. Minun pitää mennä naimisiin, joten minun pitää löytää kumppani.

Ensimmäinen poikaystäväni oli minun paras kaveri. Olimme molemmat vielä ihan lapsia, kokeilimme kaikki uudet jutut yhdessä. Meillä oli kivaa, olen onnellinen, että ensimmäinen suhde oli juuri tuon ihmisen kanssa. Edelleen olemme tosi hyvissä väleissä, ja muistelen lämmöllä meidän suhdekokeilua. 

Toinen poikaystävä oli uusi tuttavuus, joka tutustutti minut ihan erilaiseen maailmaan. Kuvittelimme, että meillä oli syvä luottamus ja vakaa suhde - todellisuudessahan ei vielä edes tunnettu toisiamme, koko suhde kesti vain puolisen vuotta. Sain kokea miltä tuntuu, kun toinen epäilee kaikkea mitä sanot, ja on erittäin mustasukkainen. Löysin siis vierelleni juuri sellaisen miehen, jollaisiin olin jo tottunutkin; ennalta-arvaamattoman ja mustasukkaisen. Kyllä minä hänestä silti tykkäsin kovasti. Mutta olimme molemmat vielä niin nuoria.

Sitten alkoikin suhde, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä tosi paljon. Kaikki oli yksinkertaisesti täydellistä. Sain kaiken, mitä tarvitsin, ja myös sen mitä en vielä tiennyt tarvitsevani. Jaoimme toisillemme ihan kaiken. Olimme täysillä mukana suhteessa, olimme parhaita kavereita, ja pystyimme näyttämään itsestämme kaikki puolet. Välillä kaipaan tuota aikaa. Kun tunsin olevani niin täydellisen rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Kaipaan sitä rakkautta mitä meillä oli. Täydellisyyttä jatkui muutama kuukausi, kunnes toinenkin puoli tuli mukaan; helvetti. Raivokohtaukset, väkivalta, syyttelyt, alistaminen, manipulointi. Mitään tasaista arkea ei ollut, aina oli joko täydellisen ihanaa tai täydellisen hirveää. Sain jatkaa elämää, johon lapsuudessa ja nuoruudessa totuin; jatkuvaa epävarmuutta toisen mielentilasta, riitoja, kuoleman pelkäämistä ja kuoleman toivomista.

Mutta silti, rakastin enemmän kuin mitään. Aloin uskoa, ettei minulle parempaa kumppania olisi olemassakaan, eikä kukaan muu minua edes huolisi. Ja kärsin. Mutta silti en uskaltanut ja halunnut lähteä pois.

Seuraava suhde oli myös jollain tapaa minun ihmisyyttä ja olemusta muokkaava. Edelliselle olin suurimman vihan ja suurimman rakkauden kohde, tälle en ollutkaan mitään. Yritin kokoajan olla parempi, ja miellyttää vielä enemmän. Mutta en ollut mitään. 
Yritin mukautua toisen mieleen, olla juuri sellainen kuin hän haluaa, ja vielä enemmän. Mutta en ollut yhtään mitään. Meillä ei ollut luottamusta, enkä kokenut olevani rakastettu. Mutta kun yritin lähteä pois, minut aneltiin takaisin. Minulle valehdeltiin, ja jos otin asian puheeksi, tilanne käännettiin niin päin, että minä olin lopulta aina se, joka pyyteli anteeksi. 
Anteeksi, kun loukkaannuin, kun valehtelit minulle.

Anteeksi, kun loukkaannuin, kun petit minua.

Anteeksi, kun loukkaannuin, kun kohtelit minua kuin ilmaa.

Anteeksi, kun olet kusipää, joka ei todellakaan ansaitse minua.

Seuraava suhde oli silmiä avaava. Rakastuin tulisesti, nyt vihdoin löysin sen oikean. Oltiin toistemme parhaita kavereita, tehtiin asioita yhdessä, hoidettiin minun lasta yhdessä. Hän osallistui arkeen ihanasti, kävimme lenkillä, siivosimme kotia, hoidimme lasta. Suunnittelimme tulevaisuutta.

Yhtäkkiä huomasin, että minun mielipiteet asioista alkoivat muuttua. En tykännytkään minun kavereista. En halunnut poistua kotoa. En halunnut käydä äitin luona, enkä voinut luottaa muihin kuin kumppaniini. Kunnes tajusin, että nämä eivät ollutkaan minun ajatuksia. Hän manipuloi minua, pääsi pääni sisälle, ja sai muokattua minun mielipiteitä. En saanut juhlia, en saanut juoda, en saanut viettää aikaa ystävien kanssa. En saanut puhua ystäville. Minun piti olla kotona, olla olemassa vain häntä varten, ettei hauras ego ja olematon itsetunto vain saa kolausta kun tyttöystävä nauraa muidenkin vitseille.

Seuraava, ja toistaiseksi viimeisin suhde oli hajottava. Löysin sielunkumppanini, löysin sen, jota en halua enää koskaan menettää. Löysin miehen, joka oli täydellisesti minun kaltainen. Ajattelimme asioista samalla tavalla. Hän oli se, mitä halusin, ja mitä tarvitsin. Hän oli miespuolinen versio minusta. Hän oli erilainen kuin muut. Paljon jännittävämpi.

Suhteen alussa meidän kommunikointi ei toiminut millään tavalla. Paljon kiertelyä ja kaartelua, ei yhtään suoraa puhetta. Sama jatkui koko seurustelun ajan. Ei puhuttu toisillemme suoraan, tai välillä minä puhuin, mutta hän pysyi silti hiljaa. Mikään ei tuntunut toimivan, mutta silti halusin hänet minun elämään.

Kun olimme seurustelleet lähes vuoden, minulla meni elämässä tosi huonosti. Uupumus ja masennus kaatoi minut maahan, enkä meinannut päästä ylös. Sinä keväänä olisin tarvinnut toisen siihen vierelle kulkemaan mukana, kuuntelemaan, ja auttamaan. Mutta juuri siinä hetkessä hän lähti pois. Sanomatta sanaakaan.

Hän kulki vierelläni niin kauan, kun minulla meni hyvin, mutta kun olisin tarvinnut häntä, hän lähti. Meillä oli intohimoa, mutta ilmeisesti rakkautta ei. Minä kyllä rakastin, enemmän kuin ketään koskaan. Olisinpa saanut siitä edes pienen osan takaisin.

Kesän aikana kasasin itseni palasista ehjäksi, yksin. Kesän jälkeen hän palasi takaisin. Me ei seurustella, mutta tässä me olemme silti. Kaksi vuotta eron jälkeen. En tiedä mitä tunnen tai ajattelen tästä kaikesta. Rakastan edelleen.

Kun mietin minun seurusteluhistoriaa taaksepäin, tajusin erään pelottavan asian. Olen oikeastikin aina etsinyt vierelleni isäni kaltaisia kumppaneita. Kaikki heistä ovat keskenään erilaisia, mutta heitä yhdistää se, että he kaikki ovat jollain tapaa kuin isäni oli.

Kylmiä, etäisiä, vihaisia, mustasukkaisia, väkivaltaisia, manipuloijia, alistajia, valehtelijoita, tai pettäjiä.

Ja kun tajusin tuon, tajusin myös toisen asian. Minä en halua enää parisuhdetta. Olen viimeksi suhteessa tuntenut olevani rakastettu 6 vuotta sitten. Ja silloinkin kaupan mukana tuli raivokohtaukset ja väkivalta, joten hyvin mielelläni elän ilman romanttista rakkautta.

Minä en enää suostu alistumaan toisen tahtoon, enkä kuuntele valehtelua. En osaa sanoa mitä tekisin, jos joku minua vielä löisi. En ainakaan alistuisi osaani. Minua ei enää käytetä egon boostaamiseen tai itsetunnon kohottamiseen. Minä tarvitsen ja ansaitsen järkevän, luotettavan, aikuisen kumppanin.

Minä ymmärrän ja hyväksyn sen, etten ainakaan vielä osaa etsiä kuin miehiä, jotka sopivat lapsuudesta tuttuun rooliin. Ja juuri ne miehet ovat heitä, joita halveksun eniten. 

Enkä halua kumppanikseni ihmistä, jota halveksun. Haluaisin terveen ja vastavuoroisen suhteen. Mutta siihen minua kiinnostavat ihmiset eivät kykene, joten täytyy olla yksin. Tällä rahalla saa tällaista.

Kiitos siitä, että jätit minut

Olen aiemminkin maininnut viimeisimmästä erostani, ja siitä, miten rikki se minut sai.

Sinä lähdit huhtikuussa 2019. Se oli hirveää aikaa, mutta koen silti, että sen piti tapahtua.

Olin niin hukassa itseni kanssa, en tiennyt mitä mieltä olin mistään, ja suurin ongelma: olin ihan pihalla omista tavoistani reagoida asioihin ja tilanteisiin. Sillon kuvittelin olevani hyvinkin kartalla asioista, mutta noh. Täältä kaukaa kun katsoo niin tilanne näyttää hieman eriltä.

Se, että koen eron olleen tarpeellinen ja ainoa oikea ratkaisu, ei silti yhtään vähennä sen inhottavuutta ja vääryyttä. Minä en sillon kokenut olevani kovinkaan arvokas ihminen, mutta olisin silti ollut edes muutaman sanan arvoinen. Olisin tarvinnut ja ansainnut edes selityksen asioille. Silloin. 

En tosin tiedä, olisiko se muuttanut tilannetta tai tehnyt siitä vähemmän tuskallista. Ei varmaan.

Joka tapauksessa, koen, että tuo ero oli ensimmäinen tönäisy kohti minun paranemista. Eikä edes mikään hento yhden käden tönäisy, vaan ennemminkin törmäys panssarivaunulla.

Vietin melkeen vuoden sun kaa

rakastuu ei ollu tarkoituskaan

Mut joskus rakkaus yllättää voi

siitä parhaat puolet kanssasi koin

Meissä oli voimaa, nyt mun kaipuu jää vain tuuleen soimaan

Meissä oli voimaa, jota järjellä ei vaan pysty selittää

Tipuin ihan pohjalle. Olin ihan rikki, itkin päivät kotona ja rukoilin, että joku ottaisi lapseni hoitaakseen. Aloin taas ryypätä, ja oikein kunnolla. Meinasin taas sortua itsetuhoisuuteen, mutta en tehnyt sitä.

Unohdin kaikki negatiiviset fiilikset, joita minulla oli ollut suhteen aikana. Unohdin kaikki yöt, kun yritin itkeä äänettömästi, ettet heräisi. Unohdin sen, miten olin mielessäni toivonut että lähtisit, ettei minun tarvitsisi jättää.

Muistin vain sen, miten ihana, uskomaton ja täydellisesti minulle sopiva olit. 

Ja olet. 

Nyt on pian kaksi vuotta kulunut erosta. Asiat ovat muuttuneet niin paljon, etten edes tunnista itseäni silloisista mielipiteistä ja ajatusmaailmasta. 

Enkä usko, että voisin enää edes päätyä kyseiseen tilanteeseen. Osin ehkä siksi, kun en usko ryhtyväni enää parisuhteeseen, ainakaan siihen perinteiseen malliin. Ainakaan ihmisen kanssa, jota en tunne vielä kunnolla. Ja toisaalta siksi, että osaan nykyään vetää omat rajani. Tiedän mitä minun ei tarvitse sietää, enkä anna kenenkään kohdella minua huonosti. Ja lisäksi, arvostan ja rakastan itseäni enemmän kuin ketään muuta. Enää koskaan toisen tunteet ja halut eivät mene omieni edelle. 

Kerro miten meidät ehjäksi saan

Oonko hölmö kun mä mietin sua vaan

Mä annoin sulle kaiken, enemmän kuin huolitkaan

Opit paljon minusta, rakkaudest ja kivusta

mä vaan puolet sinusta

Parasta on, että me olemme nykyään niin hyvissä väleissä. Minulle se kertoo vain siitä, että me kyllä alunperinkin kuuluimme toistemme elämään. Minä vain olin niin rikki ja viallinen, ettei minun kanssa voinut olla. Imin kaiken hapen kotoa, tukahdutin sinut, ja samalla odotin ääretöntä rakkautta ja loputonta läheisyyttä. Odotin sinun viihdyttävän minua, rakastavan minua ja pitävän minusta huolta. Odotin sinun antavan elämälleni tarkoituksen, ja pitävän minut pystyssä. Ja samalla en uskonut sinun edes tykkäävän minusta. En itsekään tykännyt, miksi joku muu sitten tekisi niin. Mitä vähemmän sain, sitä enemmän vaadin. Annoin meidän suhteelle itsestäni kaiken, rakastin sinua itseni ja omien tunteideni ja mielenterveyteni kustannuksella. 

Minä en oikeasti ole sellainen. En odota muiden kantavan minua tai pitävän minua tyytyväisenä. En odota muiden antavan elämälleni tarkoitusta. Minä en ime toisilta happea ja elämäniloa, vaan rikastutan muiden elämää, ja haluan vastavuoroisuutta. Seison omilla jaloillani ja tiedän arvoni. 

Nyt vihdoin alan olla lähellä omaa itseäni, sitä, mikä oikeasti olen. 

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois

Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois

Mul on uusi pää ja tahto elää

joka päivä vähän enemmän

Kiitos maailma, kiitos elämä

nöyrin terveisin: mä

Kiitos siitä, että rikoit minut. Koska sen ansiosta minun oli pakko korjata itseni.

Ja jos totta puhutaan, niin lopputulos vaikuttaa aika vitun siistiltä. 

Minun koti

Rakastan kotiani. Mikään muu paikka ei ole tuntunut näin omalta, missään muualla en ole pystynyt ja uskaltanut olla näin oma itseni ja toteuttaa itseäni häpeilemättä.

Tämä saattaa osittain johtua asiasta, jonka olen jo useasti maininnut; olen koko elämäni ajan yrittänyt miellyttää ihmisiä. Päällimmäinen tavoite on ollut se, että kaikilla muilla on hyvä mieli. Parisuhteessa ollessa tuo puoli minussa on korostunut entisestään. 

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on koti, jossa ei ole asunut ketään miestä minun kanssa. En ole tässä asuessani myöskään seurustellut kenenkään kanssa. Joten tämä on täysin minun oma koti, turvapaikka ja oma juttu. Minä olen se, joka päättää täällä kaikesta. Jos haluan laittaa sängyn olohuoneeseen, saan tehdä niin. Saan laittaa sen vaikka keittiöön, eikä minun tarvitse selitellä sitä kenellekään. Minun ei tarvitse osata puolustella ja selittää valintojani täällä muille. Syyksi riittää se, että tämä on minun koti. Saan tehdä täällä aivan mitä haluan. 

Tuskin parisuhteessa ollessakaan minun kumppania olisi haitannut minun maalaustarvikkeet pitkin keittiön lattiaa tai keskeneräinen palapeli ruokapöydällä. Mutta miellyttäjä minussa haluaa pitää kodin siistinä toiselle, ja olla olematta vaivaksi tai häiriöksi. 

Ja avoliitossa oletan kodin olevan toisen oma, minä vain asun siellä, olen vain tiellä, parempi kun muuttaisin pois. Toki jotkut entiset kumppanit ovat teoillaan ja sanoillaan vielä vahvistaneet tuota oloa. 

Minä myös häpeän monia asioita itsessäni, tai pelkään arvostelua. Varsinkin asioista jotka ovat tärkeitä minulle. Ja otan arvostelut liian herkästi ihon alle. Vaikkei sinulla olisi aikomustakaan edes arvostella minua, pelkään sinun silti tekevän niin. Ja jos asut minun kanssa, olet jo päässyt liian lähelle. Sinulla on jo liikaa aseita minua vastaan. Pienikin sana voi satuttaa, enkä minä halua sitä enää. 

Nykyään muutenkin ihmisten kanssa olemisessa, oli kyseessä sitten ystävyyssuhde tai jotain vakavampaa, jos joku pienikin sinun teko tai ele viestittää mulle että aikoisit satuttaa minua, lähden pois. En enää jää paikalleni odottamaan, koska toinen alkaa lyödä. Koska minua ei lyödä enää. Millään tavalla.

Saat arvostella tiskaustaitojani, mutta et saa arvostella maalauksiani. Saat arvostella siivoustani, mutta et saa arvostella sisustustani. Saat arvostella asioita jotka eivät ole minulle tärkeitä, jotka eivät merkkaa minulle mitään. Ja kun asun yksin, minun on helpompi pitää tärkeät asiat suojassa muilta.

Muutin viime vuoden huhtikuussa uuteen asuntoon. Täällä on 94 neliötä tilaa; kaksi makuuhuonetta, tosi iso olohuone, keittiö, eteinen ja hiljattain remontoitu kylppäri. Täällä on isot vanhat ikkunat, korkeat huoneet ja ihanat vanhat patterit. Täällä on valkoiset seinät, isot ikkunalaudat, ja tilaa olla ja elää. Täällä on tilaa epäonnistumisille, häpeälle ja epävarmuudelle. Täällä on tilaa onnistumisille, kokeilunhalulle ja rohkeudelle.

Tämä uusi koti on varmasti jollain tapaa vaikuttanut paranemiseeni. Kun vihdoin on oma paikka, jossa voin olla täysin oma itseni, ja jossa minun ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloani. Jossa saan tehdä aivan mitä haluan, ja jossa minun ei ole pakko tehdä mitään. 

Minun on turvallista olla täällä.

Olisihan se toisaalta ihanaa, että voisin rakastamani ihmisen kanssa asua yhteisessä kodissa, ja saisin jakaa arjen ihan kokonaan toisen kanssa. Mutta ainakaan vielä se ei ole mahdollista. Minä ja minun mielenterveys on nyt tärkeintä, ja minun ehdoilla mennään. 

Enkä oikeasti edes tiedä haittaisiko minua erilliset kodit, jos joskus parisuhteen aloittaisin. Ei varmaan. Hyvähän se on, että molemmilla on oma paikka, jossa saa olla välillä ihan yksin. Ja saa puolin ja toisin käydä yökylässä. Kuulostaa oikeasti minun korvaan paljon ihanammalta kuin avoliitto - asumisjärjestelyt kun ei rakkauden määrästä kerro yhtään mitään.

Ja minun epävarmuudelle ja peloille tekee hyvää se, että aina kun toinen on vieressäni yötä, tiedän hänen olevan siinä omasta tahdosta ja siksi, kun nimenomaan haluaa olla juuri siinä. Vaikka olisi muitakin vaihtoehtoja.

Eikä siksi, että asutaan yhdessä, joten ei edes olisi muita paikkoja mihin mennä, vaikka haluaisi.

Minun näkemys myös on, että viimeisin suhde meni siinä kohtaa pieleen, kun yritettiin väkisin mennä "normaalin" parisuhteen polkua; seurustelu, avoliitto jne. Seuraava askel olisi ollut kihlaus ja siinä kohtaa sen tajusi, miten metsään on menty, kihlaus kun ei nyt välttämättä ollut se oikea suunta. Kummallekaan. 

Kaikkien muottien ja normien keskellä pitäisi muistaa, että sinulla on vapaus valita mitä teet. Esimerkkinä nyt vaikkapa parisuhteet; ei ole pakko mennä polkua, jota pitkin suurin osa ihmisistä kulkee. Vaan saatte ihan itse keksiä polun, ja vaikka se eroaisi "normaalista" miten paljon, se ei tee siitä yhtään huonompaa tai vähemmän oikeaa.

Sitä paitsi, eikö se ole aika tylsääkin mennä muiden jalanjäljissä. Kun voisi poistua polulta ja lähteä seikkailemaan. 

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain. 

Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin. 

Mielenterveysongelmat

Jos pääni sisällä olevat sairaudet näkyisivät teille muillekin, katkenneina raajoina tai muina fyysisinä haittoina, kukaan teistä ei kyseenalaistaisi minua tai tapojani toimia. Tai sitä, että en kykene joka päivä nousemaan sängystä ja menemään töihin.

Kukaan teistä ei ajattelisi tämän johtuvan laiskuudesta.

Koska laiska minä en ole. Tai satunnaisesti kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, että joskus makaan sängyssä, vaikka pitäisi siivota, ei mitenkään liity siihen, että en pysty sitoutumaan esimerkiksi kokopäivätyöhön.

Minulla on

traumaperäinen stressihäiriö

paniikkihäiriö

epävakaa persoonallisuushäiriö

estynyt persoonallisuushäiriö

depressiivinen persoonallisuushäiriö

Paljon mielummin ottaisin katkenneet raajat. En siksi, että niiden kanssa elämä välttämättä olisi helpompaa, mutta siksi, että te kaikki näkisitte ne, joten minun ei tarvitsisi vakuutella teitä siitä, että tämä on oikea, olemassa oleva juttu ja oikeasti massiivinen haitta ihan jokapäiväiseen elämään.

En ole laiska, olen sairas.

Enkä jaksa enää hävetä sitä. 

Tänään meillä oli koulusta etäopiskelua, eli teamsissa kokous. En ole koskaan osallistunut tuollasiin, koska koen erittäin epämukavaksi sen, että kaikki muut ovat hiljaa ja minun pitäisi yhtäkkiä sanoa jotakin. Hikoilen, tärisen ja pelkään. 

Laitoin opettajalle viestiä, kerroin tilanteen ja kysyin, onnistuisiko sellainen, että laittaisin vain teamsin keskusteluun viestiä, jos on asiaa, enkä pitäisi mikkiä ollenkaan päällä.

Opettajan vastaus oli: "Aivan ehdottomasti onnistuu!"

Koitan nyt jatkuvasti muistutella itselleni, että minun ei tarvitse hävetä minun mielenterveysongelmia. Ensinnäkään ne eivät ole minun syytä, ja toisekseen, teen koko ajan paljon töitä sen eteen, että vielä joskus pystyisin elämään ilman paniikkia ja ahdistusta. 
Minun psykologikin mainitsee lähes joka kerta siitä, miten hurjaa vauhtia menen eteenpäin. Ja huomaanhan sen itsekin.

Onnekseni suurin osa ihmisistä joille suoraan häpeilemättä kerron asioista, ottaa tämän hyvin vastaan ja suostuu joustamaan normeista. Eikä edes yritä työntää minua väkisin samaan muottiin muiden kanssa.

Välillä toki vastaan tulee toisenlaistakin suhtautumista. Mutta olen jo päättänyt, että minun ei tarvitse kyseisten ihmisten kanssa olla tekemisissä, koska minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua. Kuten ei tarvitse kenenkään muunkaan.

Osa nykyisen koulun henkilökunnasta kuuluu valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esimerkiksi suoraan sanottiin, että tässä yhteiskunnassa on tietyt normit, joihin pitää sopeutua. Tämä siksi, kun kerroin paniikkihäiriöstä. Ja asia siis oli sellainen josta hyvin vähällä, lähes olemattomalla vaivalla olisi voinut joustaa.

Tuon keskustelun jälkeen meinasin murtua ja pudota taas pohjalle, mutta sitten muistin kuka minä olen, ja miten paljosta olen jo selvinnyt. Ja miten paljon on ihmisiä, jotka murtuvat tuollaisesta, eivätkä jaksa enää. Se sai minut jatkamaan.

Aion puuttua vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen aina, kun sitä näen ja huomaan. Koska minä olen sitä mieltä, että vaikka olisit miten ilkeä ja röyhkeä, sinulla ei ole oikeutta siihen. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa muita ihmisiä.
Ja kyllä, koulun henkilökuntakin sen saa huomata.

Aion myös puhua mielenterveysongelmista. Niistä, sekä kaikista muistakin olemassa olevista tabuista pitää puhua niin kauan, etteivät ne ole enää tabuja.

Eli varmaan aika kauan, kun ottaa huomioon, miten palikoita ihmiset ovat. 

Hei, sinä

Minun elämä on aika ihanaa. Arki on mukavaa, minulla on kivat harrastukset, opiskelupaikka ja työ ja ihania ystäviä. Minulla on rakastava perhe, iso kaunis koti ja oma auto. Tunnen itseni, viihdyn yksin, tiedän mitä ajattelen ja haluan. Kaikki on hyvin näin.

Silti odotan, että vastaan tulisit sinä, joka sopisit täydellisesti osaksi elämääni. Ymmärtäisit ja hyväksyisit tapani tuntea asiat voimakkaasti, tapani innostua kaikesta lapsen tavoin, ja loputtoman tarpeeni keskustelulle ja läheisyydelle. 

Et hämmentyisi siitäkään, että aloitan joka päivä uuden taideprojektin; milloin maalaan taulua, nikkaroin hyllyä tai värjään vaatteita. Tai muovailen savesta esineitä, askartelen tai kirjoitan runoja. 

Koska sinä olisit juuri mulle tarkoitettu, aivan täydellisen sopiva.

Olisit valmis panostamaan minuun ja meihin, että saisimme tämän kestämään ikuisesti.

En aktiivisesti etsi, enkä väkisin tähän ketään halua ottaa. Mutta toivon, että vielä joskus löytäisin sinut.

Minua ei kiinnosta, missä sinä olet töissä tai mitä kouluja olet käynyt. Tai mitä tienaat. 

Minua kiinnostaa se, mikä sinä oikeasti olet. Mitä ajattelet asioista, mitä tykkäät tehdä? Mitä sinä rakastat, mitä inhoat? Mistä haaveilet? Mitä kaikkea sinulle on käynyt, mitä sinä olet kokenut? Mitä haluaisit kokea? Mitkä asiat kiinnostavat sinua? Mitä pelkäät?

Haluaisin oppia tuntemaan sinut kokonaan. Ja haluaisin, että sinä opit tuntemaan minut kokonaan. 

Haluun et kerrot susta kaiken

polvessa arpi, mistä sait sen

Puhutaan niin et naamiaiset vaihtuu aamiaiseks

Tykkään sanoa, että en halua naimisiin tai kihloihin, tai välttämättä edes parisuhdetta. Silti minulla on valmiina valittuna sormukset.

"Yksin on niin paljon helpompaa", silti sängyn vieressä on sinullekin yöpöytä, ja pidän kylppärissä kolmatta pyyhettä, sängyssä toista peittoa ja kaapeissa tyhjää tilaa sinua varten.

Olen tyytyväinen elämääni tällaisena, tykkään olla ihan itseni kanssa, yksin. Mutta silti haluaisin sinut tänne. En siksi, että täydentäisit minut ja tekisit minusta kokonaisen. Olen jo ihan kokonainen yksinäni. En myöskään siksi, että pelastaisit minut ja toisit elämälleni tarkoituksen. Koska minua ei tarvitse pelastaa, enkä etsi elämälleni mitään sen suurempaa tarkoitusta.

Haluan sinut tänne pitämään minulle seuraa. Kokemaan kanssani elämän hyvät ja huonot hetket, ja kaiken siltä väliltä. Haluan sinut parhaaksi ystäväkseni, luottohenkilöksi.

Kehittäisimme yhdessä itsejämme, ja meitä yhdessä. Opettelisimme sovittamaan meidän ajatusmaailmat ja elämät yhteen. 

Sä et oo niinku noi muut

et mieti mistä mä tuun

kun naurat naurus tarttuu

Ihan sama mis mä oon kun oon sun kaa

ihan sama vaik ne toiset tuijottaa

Ne haluis olla ku me, olla ku me, olla ku me

Sinulla saattaa juuri nyt olla aivan eri elämäntilanne kuin minulla. Ehkä tällä hetkellä me emme edes sopisi toistemme elämään, ja toivonkin, että et kiirehdi. Toivon, että elämä kuljettaa meidät yhteen juuri silloin, kun meidän kuuluukin kohdata, juuri oikealla hetkellä. 

Tai ehkä me olemme tavanneet jo aiemmin. Ehkä me tunnemme jo, mutta meidän ei kuulu vielä löytää meidän rakkautta. Tai ehkä sinua ei ole edes olemassa. Kuka tietää. 

Uskon silti, että sinä olet siellä jossain, ja kohtalo johdattaa meidät vielä yhteen.

Se voi tapahtua huomenna, ensi kesänä tai viiden vuoden päästä. 

Tiedä silti se, että odotan sinua täällä. Olen valmis tapaamaan sinut, kuka ikinä oletkaan.

Ps. Sinun ei tarvitse saapua valkoisella ratsulla. Voit tulla vaikka kävellen. Luultavasti silti hypähtäisit pari tanssiaskelta ennen ovelle saapumista, koska juuri sellainen sinä varmaan olet.