Rakas päiväkirja,
minua vituttaa.
Minua vituttaa kun ulkona sataa lunta.
Minua vituttaa kun kouluun pääsee vain kerran viikossa.
Minua vituttaa kun olen jumissa ihmissuhteessa, joka saa minut romahtamaan aina uudestaan ja uudestaan. Mutta en pääse irti, koska en halua päästä irti.
Mutta kaikista eniten minua vituttaa tämä yksinäisyys. Vituttaa, että ei ole seuraa viikonloppuihin. Vituttaa että kaikki juo. Vituttaa tieto siitä, että jos minä joisin, minulla olisi seuraa. Paljonkin. Kaikkia kiinnostaisi missä minä olen ja mitä minä teen. Kaikkia kiinnostaisi mitä minulle kuuluu ja että enhän vain jätä tulematta.
Nyt ketään ei kiinnosta.
Minä olen ollut yli vuoden juomatta, mutta nyt minun tekisi mieli lähteä juomaan. Ei siksi, että riippuvuus käskee minun tehdä niin. Ei siksi, että tekee mieli alkoholia. Ei siksi, etten pysty olla ilman.
Vaan siksi, ettei minun tarvisi olla yksin.
Selvinpäin en osaa tutustua ihmisiin. En uskalla enkä osaa. Viestitellä voin ja olen siinä hyvä, mutta nähdä en uskalla. Olisipa ihmisiä jotka ymmärtäisivät tämän, ja silti tulisivat minun seuraan. Antaisivat minun olla outo ja hiljanen ja panikoiva, kun sitä ei kuitenkaan ehkä kestä kauaa. Kohta minä jo olisin vitsaileva pelle, joka osaa puhua syvällisistäkin asioista. Koska sellanen minä olen. Puhuttaisiin asioista, ja tehtäisiin vaikka jotain kivaa. Mentäisiin vaikka salille tai syömään. Tai maalattaisiin rumia tauluja. Syötäisiin karkkia ja katottaisiin leffoja.
Mutta sellaisia ihmisiä ei ole, enkä minä uskalla päästää ketään lähelleni. Vaan minä istun perjantai-iltana yksin kotona ja itken yksinäisyyttäni.
Yhtäkkiä tajusin että kaikki asiat mitä juomattomuus on elämääni tuonut - hyvä olo, parempi mielenterveys, vähentynyt ahdistuneisuus, vähentyneet paniikkikohtaukset, kyky käsitellä menneisyyden asioita, ja hyvä elämä - tuntuivatkin turhilta. Yksinäisyys tuntuukin peittoavan nämä kaikki. Käsittämätöntä, että yli vuoden juomattomuuden jälkeen edes mietin tälläistä.
Tiedän sen että jos tänään juon, huomenna olisin entistä yksinäisempi ja ahdistuneempi. Mutta edes se ei saa tätä tuntumaan huonolta päätökseltä. Kun tarvisin avun nyt heti. Nyt just tämä perjantai-illan yksinäisyys on se johon tarvisin apua. Heti.
Mitä antaisinkaan edes yhdestä ihmisestä, jolle kelpaisi minun seura nyt. Eikä vain kelpaisi, vaan joka haluaisi olla juuri minun seurassa. Joka näkisi minun kuoreni alle, näkisi miten ihana ja monipuolinen persoona minä olen. Joka tulisi minun luo välittämättä siitä millaisena muut minut näkee.
Mitä antaisin ihmisestä, joka näkisi minut sellaisena kuin minä olen.
Ja jolla viina ei menisi minun - tai minkään muunkaan - edelle.
Antaisin mitä vain.
~~~
Nyt minä menen kauppaan, ja toivon etten osta alkoholia. Normaalisti tunnen itseni ja tiedän miten reagoin ja toimin, mutta nyt en itsekään tiedä mitä aion tehdä. Minä ostan kukkia tai alkoholia.
Toivottavasti tulen kaupasta kotiin kukkien ja paremman mielen kanssa.
Koska minä tiedän että en halua heittää hukkaan tätä kaikkea mitä juomattomuus on minulle tuonut. Minä voin hyvin, ja minulla on hyvä elämä. En halua heittää sitä hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti