Minun koti

Rakastan kotiani. Mikään muu paikka ei ole tuntunut näin omalta, missään muualla en ole pystynyt ja uskaltanut olla näin oma itseni ja toteuttaa itseäni häpeilemättä.

Tämä saattaa osittain johtua asiasta, jonka olen jo useasti maininnut; olen koko elämäni ajan yrittänyt miellyttää ihmisiä. Päällimmäinen tavoite on ollut se, että kaikilla muilla on hyvä mieli. Parisuhteessa ollessa tuo puoli minussa on korostunut entisestään. 

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on koti, jossa ei ole asunut ketään miestä minun kanssa. En ole tässä asuessani myöskään seurustellut kenenkään kanssa. Joten tämä on täysin minun oma koti, turvapaikka ja oma juttu. Minä olen se, joka päättää täällä kaikesta. Jos haluan laittaa sängyn olohuoneeseen, saan tehdä niin. Saan laittaa sen vaikka keittiöön, eikä minun tarvitse selitellä sitä kenellekään. Minun ei tarvitse osata puolustella ja selittää valintojani täällä muille. Syyksi riittää se, että tämä on minun koti. Saan tehdä täällä aivan mitä haluan. 

Tuskin parisuhteessa ollessakaan minun kumppania olisi haitannut minun maalaustarvikkeet pitkin keittiön lattiaa tai keskeneräinen palapeli ruokapöydällä. Mutta miellyttäjä minussa haluaa pitää kodin siistinä toiselle, ja olla olematta vaivaksi tai häiriöksi. 

Ja avoliitossa oletan kodin olevan toisen oma, minä vain asun siellä, olen vain tiellä, parempi kun muuttaisin pois. Toki jotkut entiset kumppanit ovat teoillaan ja sanoillaan vielä vahvistaneet tuota oloa. 

Minä myös häpeän monia asioita itsessäni, tai pelkään arvostelua. Varsinkin asioista jotka ovat tärkeitä minulle. Ja otan arvostelut liian herkästi ihon alle. Vaikkei sinulla olisi aikomustakaan edes arvostella minua, pelkään sinun silti tekevän niin. Ja jos asut minun kanssa, olet jo päässyt liian lähelle. Sinulla on jo liikaa aseita minua vastaan. Pienikin sana voi satuttaa, enkä minä halua sitä enää. 

Nykyään muutenkin ihmisten kanssa olemisessa, oli kyseessä sitten ystävyyssuhde tai jotain vakavampaa, jos joku pienikin sinun teko tai ele viestittää mulle että aikoisit satuttaa minua, lähden pois. En enää jää paikalleni odottamaan, koska toinen alkaa lyödä. Koska minua ei lyödä enää. Millään tavalla.

Saat arvostella tiskaustaitojani, mutta et saa arvostella maalauksiani. Saat arvostella siivoustani, mutta et saa arvostella sisustustani. Saat arvostella asioita jotka eivät ole minulle tärkeitä, jotka eivät merkkaa minulle mitään. Ja kun asun yksin, minun on helpompi pitää tärkeät asiat suojassa muilta.

Muutin viime vuoden huhtikuussa uuteen asuntoon. Täällä on 94 neliötä tilaa; kaksi makuuhuonetta, tosi iso olohuone, keittiö, eteinen ja hiljattain remontoitu kylppäri. Täällä on isot vanhat ikkunat, korkeat huoneet ja ihanat vanhat patterit. Täällä on valkoiset seinät, isot ikkunalaudat, ja tilaa olla ja elää. Täällä on tilaa epäonnistumisille, häpeälle ja epävarmuudelle. Täällä on tilaa onnistumisille, kokeilunhalulle ja rohkeudelle.

Tämä uusi koti on varmasti jollain tapaa vaikuttanut paranemiseeni. Kun vihdoin on oma paikka, jossa voin olla täysin oma itseni, ja jossa minun ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloani. Jossa saan tehdä aivan mitä haluan, ja jossa minun ei ole pakko tehdä mitään. 

Minun on turvallista olla täällä.

Olisihan se toisaalta ihanaa, että voisin rakastamani ihmisen kanssa asua yhteisessä kodissa, ja saisin jakaa arjen ihan kokonaan toisen kanssa. Mutta ainakaan vielä se ei ole mahdollista. Minä ja minun mielenterveys on nyt tärkeintä, ja minun ehdoilla mennään. 

Enkä oikeasti edes tiedä haittaisiko minua erilliset kodit, jos joskus parisuhteen aloittaisin. Ei varmaan. Hyvähän se on, että molemmilla on oma paikka, jossa saa olla välillä ihan yksin. Ja saa puolin ja toisin käydä yökylässä. Kuulostaa oikeasti minun korvaan paljon ihanammalta kuin avoliitto - asumisjärjestelyt kun ei rakkauden määrästä kerro yhtään mitään.

Ja minun epävarmuudelle ja peloille tekee hyvää se, että aina kun toinen on vieressäni yötä, tiedän hänen olevan siinä omasta tahdosta ja siksi, kun nimenomaan haluaa olla juuri siinä. Vaikka olisi muitakin vaihtoehtoja.

Eikä siksi, että asutaan yhdessä, joten ei edes olisi muita paikkoja mihin mennä, vaikka haluaisi.

Minun näkemys myös on, että viimeisin suhde meni siinä kohtaa pieleen, kun yritettiin väkisin mennä "normaalin" parisuhteen polkua; seurustelu, avoliitto jne. Seuraava askel olisi ollut kihlaus ja siinä kohtaa sen tajusi, miten metsään on menty, kihlaus kun ei nyt välttämättä ollut se oikea suunta. Kummallekaan. 

Kaikkien muottien ja normien keskellä pitäisi muistaa, että sinulla on vapaus valita mitä teet. Esimerkkinä nyt vaikkapa parisuhteet; ei ole pakko mennä polkua, jota pitkin suurin osa ihmisistä kulkee. Vaan saatte ihan itse keksiä polun, ja vaikka se eroaisi "normaalista" miten paljon, se ei tee siitä yhtään huonompaa tai vähemmän oikeaa.

Sitä paitsi, eikö se ole aika tylsääkin mennä muiden jalanjäljissä. Kun voisi poistua polulta ja lähteä seikkailemaan.