Oletukseni muista ihmisistä.

 Sanoin edellisessä tekstissäni siitä, miten elämä on nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, tarpeeksi turvallista voidakseni avata ja käsitellä syvimpiä traumojani.

Olen kyllä saanut yksinkin elämäni turvalliseksi viimeisen kahden vuoden aikana. Olin siis jo varma, että olen yksin turvassa - itseni kanssa voin olla ihan mikä olen, tuntea kaikki tunteet ja myöskin näyttää ne täysikokoisina. Silti aina pysyi mukana tunne siitä, että vaikka kelpaan itselleni omana itsenäni, muiden kanssa tilanne olisi toinen. Muiden kanssa joutuisin edelleen piilottamaan osia itsestäni, olemaan jotain, mitä en oikeasti ole.

Nyt parisuhteessa ollessani tuo asia on alkanut pikkuhiljaa muuttua. Kun huomaankin, että kelpaan myös jollekin muulle, kuin vain itselleni. Välillä alitajuisesti testaankin asiaa - ai tykkäät minusta ja hyväksyt minut tällaisena, mites nyt? Entäs nyt? Mitäs jos olen aivan tosi inhottava? Mitäs jos en anna yhtäkään syytä tykätä minusta, vaan olen ilkeä ja ruma ihminen? Hyväksytkö ja tykkäätkö vielä? Itse nimittäin hyväksyn ja tykkään. Muut eivät - tai ainakaan heidän ei pitänyt.

Nykyinen kumppanini haastaa kaikkia oletuksia, joita minulla on ollut muista ihmisistä. Olen tavannut elämäni aikana lukuisia rumia ja inhottavia, itsensä kanssa hukassa olevia ihmisiä. Olen saanut sietää haukkumista, kiusaamista, pilkkaamista, manipulointia, valehtelua, halveksuntaa, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Päähäni on muodostunut vähän turhankin selkeä kuva siitä, millainen on ihminen™️. Turhankin selkä kuva siitä, miten ihmiset kohtelevat minua. Turhankin selkeä kuva siitä, miten ihmiset näkevät minut.

Onnekseni hän on kaikkea muuta. Onnekseni hän näkee minut sellaisena, mikä oikeasti olen. Onnekseni hän huomaa minussa kaiken hyvän - sen, mitä suurin osa muista ihmisistä ei edes näe tai tunnista.

Minussa nimittäin on paljon hyvää. Se, ettei kovinkaan monen tapaamani ihmisen näkökyky riitä havaitsemaan kaikkia värejäni, ei kerro minusta mitään.

Paniikki sosiaalisissa tilanteissa.

Ennen tunne oli joka kerta niin voimakas, etten pystynyt sitä alkaa siinä tilanteessa kyseenalaistaa tai käsitellä. Lääkityksen tarkoitus oli saada terävin kärki tunteesta pois - ahdistuksesta tulisi niin laimea, että pystyisin ajatusteni voimalla rauhoittamaan itseni ja käsittelemään tilanteen aiheuttamat fiilikset.

Nykyään sosiaalisissa tilanteissa ihmisten keskellä herään välillä ajatukseen, että täällä on näin paljon ihmisiä, miksi minulla ei ole paniikkia!!? Ja saatan sillä saada kehitettyä itselleni pienen ahdistuksen. Ei ahdista ihmiset, vaan ahdistaa se, kun ei ahdista. Helppoja juttuja tosiaan.

Jos ahdistuksen tunteita edelleen esimerkiksi ihmisten läsnäolosta tulee, tunnistan sen, ja pystyn miettimään, mistä se johtuu.

Olen huomannut, että puhun itselleni paniikin ja ahdistuksen suhteen vähän turhankin ilkeästi. Saatan esimerkiksi ajatella, että mikä sinua taas vaivaa. Etkö huomaa, ettei ole mitään hätää. Lopeta tuo lapsellinen vaiheilu ja käyttäydy kuin aikuiset. Pitäisi keskittyä puhumaan itselle lempeämmin noissa tilanteissa.

Se vaan turhauttaa niin paljon. Haluaisin tehdä asioita ja mennä paikkoihin ja tutustua ihmisiin, mutta kun EN VOI. Koska vitun typerä paniikki. Josta en ilmeisesti ole ihan hetkessä pääsemässä eroon.

Traumaperäisiä (ja muita) menneisyyden juttuja on aina noussut säännöllisen epäsäännöllisesti pintaan - ennen en toki osannut niihin suhtautua, tai niitä käsitellä.  Lääkkeen piti auttaa myös siihen - lopettaa muistojen nouseminen ja tämänhetkiseen elämään vaikuttaminen.

Nyt lääkkeen aloituksen jälkeen menneisyyden haamuja on noussut pintaan ihan jatkuvasti. Hetkellisesti saatan vieläkin mennä tunteen mukana - murtua, itkeä, pelätä, romahtaa täysin - kunnes huomaan, ettei traumamuistolla ole mitään merkitystä tässä hetkessä. Elämä on nyt niin tasaisen onnellista ja turvallista. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä tarpeeksi turvallista voidakseni käsitellä syvimmälle hautautuneita muistoja ja tunteita. Suurimmat traumojen aiheuttajat on kaikki avattu ja katsottu ja käsitelty, joten voin jo siirtyä pienempiin - ”mitättömiin asioihin”. Voisin niitä alkaa erittelemään ja avaamaan myöhemmin.

Itsenietsimispäivä.

Pussy power -sukat, ja keskustelua (jostain kumman syystä) herättävät kengät jalkaan, rintsikat kaapin perälle. Uusi maalaus, uusi järjestys kotona, entistä tarkempaa roskien lajittelua, entistä tarkempaa terveellisen ruokavalion noudattamista, siivousta, erikoista musiikkia, äänikirjaa, paljon asioiden miettimistä ja keskustelua itseni kanssa.

Perus itsenietsimispäivä, ei tosin ”kuka minä olen” -tavalla, vaan ehkä ennemminkin ”missä minä olen”. Tiedän, kuka olen, mutta välillä unohdan itseni jonnekin matkan varrelle. Ja sitten pitää taas hidastaa vauhtia, tai palata pieni matka takaisinpäin ottamaan taas kädestä kiinni.

On ollut kivaa olla viime päivät yksin. Vaikka en ihan oikeasti ole ollut yksin - olen nähnyt ihmisiä ja viestitellyt monien kanssa. Silti olen jotenkin erityisen paljon keskittynyt kuuntelemaan itseäni ja tarpeitani. Tarvitsen joo aika paljon huomiota, hyväksyntää ja rakkautta (en tosin ehkä juuri sinulta), mutta tarvitsen myös omaa rauhaa, aikaa ja tilaa vain itselleni. Se välillä unohtuu.

Vaikka on kivaa nähdä ihmisiä ja tehdä asioita, täytyisi tasaisin väliajoin muistaa myös hengähtää ihan yksin. Varsinkin kun tiedän olevani introvertti - akkuni latautuvat yksin ollessa ja ihmisten keskellä oleminen syö energiaani. Vaikka olisi kivaa.

Tänään monessa hetkessä huomasin ajattelevani, miten ihanaa elämä on. Ihan vain tällaisenaan. Asun väärässä kaupungissa väärien ihmisten kanssa, ei ole rahaa eikä työpaikkaa tai päivisin sellaista tekemistä tai rutiineja, jotka toisivat jotain merkityksellisyyden tunteita. Silti on ihanaa.

On ihanaa, että kaikesta ympärillä olevasta ja tapahtuvasta huolimatta saan joka päivä olla juuri minä. Ja kuten olen aiemminkin useasti sanonut; vaikka tämä on aikamoinen vuoristorata, on silti ihan parasta olla juuri minä. Sitäpaitsi on kesä, vihdoin.

En tiedä olenko koskaan maininnut, mutta näen usein asiat ja tilanteet päässäni kuvina tai animaatioina. Koko elämäni ja minä itse ongelmineni näyttäytyi minulle vielä pari vuotta sitten suurena solmuna. Joka puolelta tulee naruja - niitä on kymmeniä tai jopa satoja - ja ne ovat kaikki isossa solmukasassa. Ei mitään päätä eikä häntää, mistään ei saa kiinni. Jotain solmua saatan saada löysytettyä hieman, mutta jo seuraavaan koskiessani se saattaa kiristyä takaisin.

Nyt tilanne on huomattavasti parempi. Edelleen naruja on yhtä paljon, solmuja ei niinkään. Ne solmut, jotka ovat vielä avaamatta, ovat löysiä - näen tarkalleen, mikä naru tulee mistäkin suunnasta. Tosin nämä viimeiset ovatkin vaikeammat avata - nämä ovat olleet aina olemassa. Nämä ovat ylläpitäneet koko solmukasaa, nämä ovat aina olleet totta ja olemassa.

Ehkä nämä ovat erilaisia naruja. Ratakiskosta väännettyjä ehkä. Mahdoton avata, kun en osaa. Näen miten ne ovat muodostuneet - mistä suunnasta mikäkin naru tulee - mutta en saa niitä jostain syystä auki. Voin vain katsella niitä ja hyväksyä sen, että ne ovat. Ellen sitten saa jotakuta auttamaan niiden avaamisessa. Näihin ei omat taidot riitä.

Tuhat muuta solmua on silti jo avattu, ja siitä syystä on helpompi olla ja hengittää. Tuntuu äärimmäisen surulliselta miettiä, miten syvissä vesissä olen joskus ollut solmujeni kanssa. Äärimmäisen syvissä. On ihme, että olen vielä tässä. Onneksi olen.

Siksikin vaalin omaa rauhaani niin tarkasti. En aio ikinä enää joutua avomerelle betonit jaloissani. En omasta, enkä muiden toimesta. Elämä on kivaa. Nyt vihdoin saan oikeasti elää sitä. 🖤