Hammaslääkäripelko.

 Tietäjät tietää, että olen pelännyt hammaslääkäriä lapsesta saakka.

Lapsuudessa oli tosi huonoja kokemuksia; vaikka keliakia (tai mikälie) aiheutti kiilteen puuttumista ja nopeaa reikiintymistä, armoa ei tunnettu vaan syyllistettiin, peloteltiin ja satutettiin koska ”olisi kannattanut pestä hampaat paremmin”. Ihan kuin pesemisellä olisi ollut vaikutusta asiaan.

Hammaslääkäripelko on pysynyt mukana aikuisiälle asti. Joskus olen miettinyt ja suunnitellut itsemurhaa ihan vain siitä syystä, että hampaat ovat huonossa kunnossa enkä niitä pysty korjauttamaan. Joten parempi tottakai olisi kuolla.

Vuosien varrella olen käynyt yksityisellä hammaslääkärillä tuhlaamassa tuhansia euroja (en omia vaan lapsen isän, olen ikuisesti kiitollinen 🙏🏼), koska en julkiselle uskaltanut mennä. Tai menin kyllä - särkypäivystykseen, kun tilanne oli edennyt niin pahaksi, etten kipujen takia pystynyt enää olla, ja hammas piti poistaa.

Haaveilin nukutuksessa tehtävästä hoidosta, ja yritin sinne päästäkin. En päässyt julkisella puolella. Yksityisellä se olisi ollut liian kallista.

Lopulta eräällä kerralla särkypäivystyksessä olikin vastassa lempeä, ystävällinen ja ymmärtäväinen lääkäri, joka kumosi edellisten lääkäreiden puheet siitä, miten hampaani olisivat todella huonossa kunnossa tai en pesisi niitä hyvin. Enää minun ei tarvinnutkaan kuunnella pilkkaa ja tuntea häpeää. Kuulemma muutamalla käynnillä saisimme kaikki kuntoon.

Tänään kävin toisen - ja viimeisen - kerran hänellä; 20 minuuttia ja kaksi viimeistä reikää paikattuna. En osaa sanoin kuvailla miten kiitollinen hänelle olen - hän ei pelkästään korjannut hampaitani, vaan samalla myös itsetuntoani, pelkoani ja elämänhaluani.

Tbh vielä on jäljellä kaksi lohkeamaa, mutta ne saadaan hoidettua yhdellä käynnillä - jos siis uskallan mennä Tampereella hammaslääkäriin. Ja miksipä en uskaltaisi.

Tissiflashmob ja nännifest.

Miettikää että minun tulevassa kotikaupungissa on kaikkea näin tärkeää ja ihanaa.

Ihan muina ihmisinä tepastelin tissit ja 😨nännit😨 näkyvillä keskellä kaupunkia - ihmisten ilmoilla. Ihan kuin en juuri kahtena edellisenä yönä olisi itkenyt peilin edessä sitä, kun tissini eivät ole male gazelle sopivat ja kelpaavat. Eivät, vaikka survoisin ne epämukaviin, puristaviin ja nöyryyttäviin rintsikoihin joka päivä.

Kun haluaisin vain kelvata - oikeasti vain itselleni, mutta en osaa määrittää arvoani muuten kuin miesten mieltymysten ja ulkopuolisen katseen ja hyväksynnän kautta.

Usein huomaan ajattelevani, että tissieni pitäisi olla toisenlaiset voidakseni ajaa nännitasa-arvoa ja kulkea paidatta, tai edes liiveittä. Tissienhän nimittäin kuuluu olla terhakat ja kimmoisat, jotta ne saisivat vähän edes näkyä paidan alta. Tai vaikkeivät olisi, ne tulisi push uppien ja toppausten avulla muotoilla vaikuttamaan sellaisilta. Sitten ne saavat hyväksynnän miehisen katseen alla, elikkäs sitten ne ovat kauniit ja kelpaavat ja arvokkaat. Bullshit.

Kaikki rinnat ovat kauniita juuri sellaisina kuin ovat, ja kaikilla on samanlainen oikeus ja vapaus näkyä.

Sama pätee nänneihin. On maailman typerintä ja naurettavinta se, että miesoletettujen nännit ovat neutraaleja, naisoletettujen nännit taas hurjan vaarallisia ja siten pidettävä piilossa. Nänni ei ole genitaali.

Tämä oli ensimmäinen tapahtuma ikinä, jossa oli turvallista olla. Turvallista, vaikka minulla on edelleen lista diagnooseja, mukaan luettuna paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Ehkäpä ongelma ei koskaan ollutkaan minä tai diagnoosini - ehkä ongelma olikin ympäristö. Ja ehkä diagnoosini eivät kerrokaan viasta minussa - vaan viasta ympäristössäni. Joka tapauksessa, tänään tuntui, että tällaisessa maailmassa haluaisin elää. Tällainen tämän maailman kuuluisi olla.

Kaikki normit ja ihanteet joutaisivat jo romukoppaan näin rouvan vuonna ✨2022✨. Ettekö jo näe, ettei niistä ole kuin haittaa kaikille? Ihmiset hei. Oikeastiko tämä on paras yhteiskunta ja systeemi, johon pystymme? Naurettava esitys.

P.S. Nännini ovat neutraalit, vaikka sinun mielesi olisi likainen. 💡

Muuttoahdistus.

Pitkästä aikaa paniikkikohtaus. Listasin mielessäni hoidettavia asioita; viestejä, ilmoituksia, tavaroiden myymistä, asuntonäyttöjä, muuttoa ja kaikkea muuta. Vastuu alkoi tuntua liian massiiviselta, lisäksi päälle vyöryi pelko siitä, että joutuisin muuton tekemään yksin - en tietenkään onnistuisi siinä pienen autoni kanssa.

Rupesi harmittamaan, tai oikeastaan ahdistamaan se, että joudun muuttamaan uuteen kotiin yksin lapsen kanssa. Vaikka haluankin asua vain kaksin. Mutta miten helppoa olisikaan, kun mukana muuttaisi toinen aikuinen, joka kantaisi osan vastuusta. Ihan kuin kaikki vastuu olisi nytkään minun harteillani. Ja ihan kuin en selviäisi elämästä ilman jotakuta kannattelemassa minua ja hoitamassa asioitani.

En muista, koska olisin viimeksi saanut paniikkikohtauksen. Siitä on aikaa. Yleensä olen aina tilanteesta riippumatta tunnistanut sen olevan tulossa - itse kohtaus on silti tullut vasta kun olen yksin, poissa muiden katseiden alta. Tällä kertaa tiesin, etten pääse minnekään yksin, olenhan kumppanini luona. Pakenin silti parvekkeelle omiin oloihini, näennäisesti turvaan muilta.

Ikuisuudelta tuntuva hetki itkua, tärinää ja huohotusta, kunnes mielen täyttää rauha - syke tasaantuu, itku loppuu ja keho selkeästi rauhoittuu. Päätän luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Luottaa siihen, että en jää yksin. Että pärjään.

Jännittää ihan kamalasti. Mieli on ollut viime aikoina koetuksella, kun kaiken muuttostressin lisäksi elämä on heittänyt eteen paljon muutakin huolta ja kuormaa. Välillä tuntuu, etten oikeasti tulisi selviämään kaikesta. Vaikka tottakai selviän.

Kaikki menee hyvin.
En jää yksin.
Pärjään.

P.S. Luulitko, että olisin muuton suhteen niin zen kuin miltä on vaikuttanut? Lol sulle. Etkö tunne mua yhtään