Ei-niin-hypoteettinen tilanne: Ollaan porukalla jossain. Eristäydyn muista, koska ajattelen heidän haluavan olla välillä keskenään, ilman minua. Ovathan he "porukka". Olen aina tottunut toimimaan näin - eristäytymään, olemaan häiritsemättä, pysymään kaukana. Tilanteen jälkeen eräs porukan jäsenistä vihaisen tai loukkaantuneen oloisena kysyi, miksi koen oikeudekseni olla yksin, poissa porukasta. Ikään kuin minun poissaoloni olisi ollut ilkeyttä, ja muut olisivat kokeneet sen huonona asiana.
Yllätyin tästä näkökulmasta täysin. Aina välillä jotkut tilanteet ja sanat tuntuvat mullistavilta - tiedän niiden aloittavan jotain suurta, avaavan uusia ovia paranemisessani ja muutoksessani. Tämä oli yksi niistä.
"Miksi koet oikeudeksesi olla yksin, poissa porukasta?"
Ei. Minä en koe oikeudekseni tulla porukkaan.
Olen saanut tottua siihen, että minulle ei ole paikkaa porukassa. Jo peruskoulussa tuli muutaman kerran tilanne, jossa porukalla mentiin jonnekin, ja pian jo joku kysyi, miksi minäkin tulin. Monesti on myös käynyt niin, että ollaan lähdössä jonnekin, ihmisiä on yksi liikaa esimerkiksi autoon - se yksi olen automaattisesti minä. Ylimääräinen.
Olen kauan aikaa ajatellut olevani automaattisesti aina ylimääräinen ja turha - enkä ole tätäkään uskomusta keksinyt itse päästäni. Aluksi hämmästelin, miksi minut nähdään ulkopuolisena ja ylimääräisenä - miten niin minä en muka kuuluisi porukkaan - kunnes lopulta aloin uskoa asian olevan juuri niin. Minut on pakotettu uskomaan ja ajattelemaan niin. Olin lapsesta asti kokenut olevani erilainen kuin muut - jopa kotonani ison sisarusparven keskellä. Tuollaisten koulun tapahtumien jälkeen aloin yhdistää erilaisuuden ulkopuolisuuteen. Aloin uskoa, että erilaisuuteni erottaa minut porukasta. Aloin uskoa, että muutkin huomaavat sen. Eivät kai he muuten olisi tehneet selväksi, etten ole tervetullut mukaan.
Olen koko elämäni uskonut olevani jotenkin perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. Yksinkertaisesti vain kykenemätön sulautumaan ja sopeutumaan joukkoon. Vääränlainen, outo, huono, ruma, liikaa ja liian vähän. Olisi kiva sanoa tämän olevan asia ja uskomus, joka oli minulle totta vielä nuorena tai ylipäätään joskus aiemmin. Että luojan kiitos lopulta ymmärsin sen olevan valhetta ja perustuvan kaikkeen muuhun kuin totuuteen. Oikeastihan se on minulle totta edelleen. Vähän jopa pelottaa sanoa nämä ääneen - mitä jos saankin vain kommentteja siitä, että kaikki muutkin näkevät kyllä outouteni. Että turhaan yritän esittää normaalia tai edes ihmistä. Kun en ole.
Olen koko elämäni uskonut, että en kuulu mihinkään. En porukoihin, en tilanteisiin, en paikkoihin. En mihinkään. Että missään ei olisi minulle paikkaa tai tilaa. Että kaikkien mielestä olisi parempi, jos jättäisin heidät rauhaan ja olisin yksin. Saisivat rauhassa pitää hauskaa ja elää elämäänsä. Ilman tällaista kummajaista.
Nyt on hyvin vaikea ymmärtää, että joissain tilanteissa minulle olisi paikka, ja se jää tyhjäksi. Nyt minun halutaankin olevan osa porukkaa. Minun halutaan tulevan paikalle. Minut nähdään yhtenä muista - osana porukkaa.
En ilkeyttäni jätä paikkaani tyhjäksi. En vain tiennyt, että minulle on sellainen.
En tiedä, mitkä kaikki asiat todellisuudessa ovat vaikuttaneet tämän uskomuksen syntyyn. Kun tuntuu, että se on niin syvällä minussa - lähes ulottumattomissa. On vaikea alkaa työstää ja muuttaa jotain, joka on lähes aina ollut totta. Ja yhtäkkiä se ei olisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti