Muiden syyttely.

Miksi aina etsit muista syyllistä, kääntämättä koskaan katsettasi peiliin?

Itsekin syyllistyn tähän välillä - myöskin huomaamattani. Onhan se helpompi olla näennäisesti sinut menneisyytensä ja ongelmiensa kanssa, jos on joku muu, jota syyttää niistä. Itsestään ja käytöksestään ongelmien löytäminen ja huomaaminen on vaikeaa ja raadollista. On silti helpottavaa pystyä katsomaan menneisyyttään rehellisesti ja totuudenmukaisesti. Nähdä kokonaisuus - ei pelkästään toisten tekemät vääryydet.

Isäni oli inhottava, sairas hirviö. Hän oli ainoa tekijä - silti asioilla oli useita mahdollistajia. Kaikki, joilla olisi ollut mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja lopettaa meidän kurjuus, mutta jotka eivät sitä tehneet, olivat mahdollistajia. Osasyyllisiä. Se ei tosin vähennä isäni vastuuta tapahtuneista, tai tee niistä vähemmän vääriä.

Väkivaltainen eksäni oli hirviö. Silti itse aloitin suhteen hänen kanssaan. Itse pysyin suhteessa, vaikka näin hänen pimeän puolensa. Me emme sopineet yhteen - saimme toisistamme huonot puolet esiin. Hän ei olisi voinut lyödä minua, pitää vankina, viedä puhelintani, repiä vaatteitani, uhata tappaa, ellen olisi ollut paikalla. Hänellä on täysi vastuu tekemistään kauheuksista, silti itse menin tilanteisiin. Itse pysyin siinä. Se ei vähennä hänen osuuttaan ja vastuutaan, silti minun on hyvä nähdä tämäkin puoli - kokonaisuus.

Ei ole olemassa jokaisen omaa totuutta. On olemassa yksi totuus, ja ihmisillä tapa silotella ja vääristellä omaa osuuttaan tapahtuneisiin - valehdella itselleen ja muille.

On toki helppoa todeta vain toisen olleen huono, hullu, mitä lie - ja jättää kokonaan pohtimatta oma osuus ja siten kokonaisuus. Et ole käsitellyt menneisyyttä, jos siellä on asioita ja tapahtumia jotka vain suljetaan ja heitetään pois, miettimättä mitä oikeasti tapahtui ja miksi.

Siksi omiin korviini kuulostaa hälyttävältä, jos kerrot kaikkien eksiesi olleen hulluja sekopäitä. Miksi seurustelit heidän kanssaan? Miksi teit valintoja, jotka johtivat suhteeseen hullun kanssa? Miksi et lähtenyt heti? Millainen dynamiikka teillä oli? Mitä olisit itse voinut tehdä paremmin? Oliko hän huono, vai ettekö vain sopineet yhteen? Miksi olit hänen kanssaan, jos ette sopineet yhteen? Muuttuuko näkökantasi ja ajatuksesi sen mukaan, kenelle puhut ja millaisen vaikutuksen ja reaktion haluat saada kuulijassa aikaan?

Itse usein täällä puhun vain toisten tekemistä vääryyksistä, se ei silti tarkoita, etten kykenisi näkemään kokonaisuutta ja omaa osuuttani. Rajallinen merkkimäärä vain vaatii puhumaan asioista suurpiirteisesti, ja pointin kannalta usein on oleellisempaa kertoa toisten tekemiset kuin oma puoleni.

Kokonaisuuden pohtiminen rehellisesti ei tarkoita sitä, että toisen vastuu tekemisistään pienenisi. Eksäni löi minua. Se fakta, tai lyönnin vääryys ei muutu mihinkään, vaikka pohdin myös omaa osuuttani - miksi olin paikalla? Miksi hän löi? Olisinko voinut välttää tilanteen jotenkin?

Jos kerta toisensa jälkeen päädyt samanlaisiin tilanteisiin, saattaisit hyötyä tilanteiden yksityiskohtaisesta tarkastelusta. On helpompi muuttaa toimintatapojaan ja välttää uudelleen samaan tilanteeseen joutuminen, kun tietää, mitä oikeasti tapahtui ja miksi.

Se ei tarkoita sitä, että uhrina syy tapahtuneeseen olisi sinussa.

Lapsen syntymäpäivä.

Tasan kuusi vuotta sitten synnytin maailman kauneimman olennon.

Ensimmäiset vuodet äitinä olin kaikkea muuta kuin äiti. Olin tyttöystävä, kaveri, bilettäjä, opiskelija, ystävä, eksä. Edestakaisin ajelehtiva, itsetuhoinen, hukassa oleva, rikkinäinen, traumatisoitunut olento. Keskityin asioihin, joiden luulin olevan tärkeitä. Keskityin selviämään, pysymään hengissä. Keskityin nauttimaan elämästä - nauttimatta oikeasti yhdestäkään hetkestä. En elä enää niin.

Tahdon olla tämän pienen ihmisen tuki ja turva - enkä sano tätä millään kliseisellä, pinnallisella tavalla, vaan tarkoitan sitä oikeasti.

Tahdon olla se, johon voit nojata aina, kun omat jalat eivät meinaa kantaa. Tahdon olla se, jolle voit kertoa kaiken - senkin, mitä ei voisi kertoa kenellekään. Tahdon olla se, jonka voit luottaa pysyvän vierellä, vaikka kaikki muut lähtisivät. Se, joka neuvoo ja ohjaa, muttei yritä pakottaa mihinkään suuntaan. Joka kertoo näkemyksensä, mutta antaa sinun muodostaa omasi.

Tämä tahtotila olisi pitänyt olla minussa jo ihan alusta asti. Tai ehkä se olikin - se vain väistyi syrjään elämän heittäessä eteen kurjuutta, saaden minut tekemään huonoja valintoja ja lopulta pakottaen käsittelemään menneisyyteni, jotta voisin jatkaa kanssasi eteenpäin.

Kadun joitain valintoja, joita olen elämässäni tehnyt. Kadun sitä, että päästin jotkut asiat tärkeyslistalla yläpuolellesi. Kadun sitä, että niin monina viikonloppuina avasin korkin, sen sijaan että olisin ollut kanssasi. Että kulutin energiani ja aikani yrittäen muodostaa parisuhteita, vaikka olisin voinut vahvistaa meidän välistä suhdetta. Että kulutin energiani ja aikani itseni korjaamiseen, vaikka minun olisi pitänyt tehdä se jo ennen sinua. Sinua en kadu.

Kaiken - myös näiden tyhmiltä ja järjettömiltäkin tuntuvien valintojeni jälkeen voin silti sanoa tehneeni kaiken, minkä voin. Olen tehnyt parhaani. Tyhmän, rikkinäisen ja hukassa olevan ihmisen ei voi edes odottaa tekevän fiksuja ja hyviä valintoja. Onneksi en ole sellainen enää. Nyt tiedän, mikä elämässä on tärkeää. Ja mikä ei ole.

Ensimmäisinä vuosinasi usein mietin, että miksi minä - tyhmä, rikkinäinen, epäkelpo ihminen - sain sinunlaisen, kauniin ihmisen elämääni. Nyt tiedän; siksi, että itse olen samanlainen. Minulla vain kesti kaivaa esiin oma kauneuteni - kauniit ajatukseni, mielipiteeni, näkemykseni ja haaveeni. Toivottavasti et joudu omaa kauneuttasi hukkaamaan elämän myrskyissä.

Kun sain sinut, olin liian nuori - henkisesti. Olin liian hukassa, hajalla ja rikottu. Olin liian nuori tulemaan äidiksi. Mutta olin myös liian nuori kuolemaan. Noista vaihtoehdoista äidiksi tulo oli tottakai parempi - näin kuului tapahtua. Onneksi tulit elämääni.

Tahdon hyvittää sinulle kaiken. Kaikki hetket, kun en ole ollut paikalla. Kaikki hetket, kun olen ollut paikalla, mutta en läsnä. Kaikki hetket, kun olisit tarvinnut kuuntelijaa, lohduttajaa tai ymmärtäjää, mutta jouduit selviämään yksin - ilman äitiä.

Meidän välillä vallitsee vahva, ymmärtävä ja läheinen yhteys, enkä anna sen enää hukkua elämän käänteissä. Olet herkkä, ymmärtävä, luova ja pohdiskeleva - kaunis ihminen. Älä koskaan hukkaa sitä.

Rakastan sinua. Tietäisitpä, miten paljon.

Hyvää syntymäpäivää äitin 6-vuotias mussukka. Opetat minulle niin paljon.💓

Siivouspäivä.

Treenin jälkeen tulin kotiin, kello oli 10:20.

Suunnitelmissa oli järjestellä tavarat paikoilleen, pestä pyykit ja imuroida koko asunto. Lähtö olisi klo 15 - silloin pitäisi olla kaikki valmista.

Istahdin pöydän ääreen syömään aamupalaa ja katsomaan Farmia.

Aamupalan jälkeen aloin järjestellä tavaroita, kello oli 11:00. Neljä tuntia aikaa.

Vein lapsen hattua eteisen kaappiin - näin hattukorissa kaikki talven pipot. Vaikka on jo kesä! Aloin pudotella pipoja ja hanskoja lattialle. Keräsin talviasusteet erilleen muista, ja olin nostamassa niitä ylähyllylle säilöön - huomasin hyllyllä kesätakit.

Pudotin kaikki takit lattialle, ja aloin käydä niitä läpi. Sain takit aseteltua hyllyille järjestykseen - huomasin alahyllyllä talvikengät. Nostin ne kaapin päälle säilöön. Kaapissa oli myös neonkeltaiset kesäkengät - likaisena.

Otin ne mukaani ja menin pesemään niitä vessaan. Sain kengät pestyä, päätin nostaa vessan pöydältä vanulaput ja muut kaappiin piiloon - kaapissa oli kulmakarvojen värjäyssetti. Aloin värjätä kulmia.

Sain kulmat värjättyä, huomasin vessan pienen kasvin nuupahtaneen. Lähdin viemään sitä keittiön ikkunalle aurinkoon. Näin keittiön hyllyllä postikortin, jonka päätin piilottaa keittiön yläkaappiin. Samasta yläkaapista löytyi magneettisanat, joista aloin muodostaa lauseita jääkaapin oveen.

Tätä sinkoilua jatkui niin kauan, että lopulta koko koti oli siivottu - imuroitukin!

Siivouksen valmistuttua tajusin, että pian on jo kiire, joten kävin nopeasti suihkussa. Ripustaessani pyyhettä takaisin naulaan näin saunan oven läpi lauteilla kuivumassa olleet täkit. Laitoin ne paikoilleen, ja puin vaatteet. Kannoin matkalaukut autoon, yksi laukuista oli vähän auki - sieltä pilkottivat lempihousuni. Otin ne sieltä, ja menin sisälle vaihtamaan housut.

Menin jääkaapista ottamaan valmiit ruuat mukaan - ylähyllyllä olikin eiliseltä jääneet hornetit ja dippi. Lämmitin hornetit mikrossa, ja aloin syödä katsellen taas Farmia. Tajusin, että on jo kiire.

Söin loppuun, pesin kädet ja juoksin viimeisen kassin kanssa autoon. Kello oli 15:20, eli olin melkein aikataulussa! En ihan, mutta melkein. Hämmästyttävää.

Kaikki tämä mielestäni viittaa keskittymishäiriöön. Tunnistan kyllä miten aivojeni kuuluisi toimia, mutta ne eivät toimi niin. Kun huomio kiinnittyy johonkin uuteen asiaan, unohdan täysin mitä olin tekemässä.

Adhd-testejähän minulle ei edes tehdä, sillä lapsena minulla ei ollut vaikeutta keskittyä. Saatoin uppoutua vaikka tuntikausiksi lukemaan tai kirjoittamaan, eikä mikään pystynyt häiritä rauhaani. Väitän, että jos testit tehtäisiin, saisin diagnoosin.

Mutta tiedän, miten minä toimin, joten en oikeastaan edes tarvitse diagnoosia. Nimittäin ehkäpä minulla ei ole keskittymishäiriötä - yllättäen vain kaikki analyysit ja oirekuvaukset kertovat minusta. Ehkäpä minulla ei ole adhd:ta, yllättäen vain olen juuri samanlainen kuin he, joilla on.

Jos olet mukana elämässäni, sinulla ei varmasti tule tylsää, ja saatan ulkopuolisten silmiin vaikuttaa välillä hyvinkin sekasotkulta ja myllerrykseltä. Mietipä, millaista on elää pääni sisällä. (Parasta.)

Olenko yksi muista?

Ei-niin-hypoteettinen tilanne: Ollaan porukalla jossain. Eristäydyn muista, koska ajattelen heidän haluavan olla välillä keskenään, ilman minua. Ovathan he "porukka". Olen aina tottunut toimimaan näin - eristäytymään, olemaan häiritsemättä, pysymään kaukana. Tilanteen jälkeen eräs porukan jäsenistä vihaisen tai loukkaantuneen oloisena kysyi, miksi koen oikeudekseni olla yksin, poissa porukasta. Ikään kuin minun poissaoloni olisi ollut ilkeyttä, ja muut olisivat kokeneet sen huonona asiana.

Yllätyin tästä näkökulmasta täysin. Aina välillä jotkut tilanteet ja sanat tuntuvat mullistavilta - tiedän niiden aloittavan jotain suurta, avaavan uusia ovia paranemisessani ja muutoksessani. Tämä oli yksi niistä.

"Miksi koet oikeudeksesi olla yksin, poissa porukasta?"

Ei. Minä en koe oikeudekseni tulla porukkaan.

Olen saanut tottua siihen, että minulle ei ole paikkaa porukassa. Jo peruskoulussa tuli muutaman kerran tilanne, jossa porukalla mentiin jonnekin, ja pian jo joku kysyi, miksi minäkin tulin. Monesti on myös käynyt niin, että ollaan lähdössä jonnekin, ihmisiä on yksi liikaa esimerkiksi autoon - se yksi olen automaattisesti minä. Ylimääräinen.

Olen kauan aikaa ajatellut olevani automaattisesti aina ylimääräinen ja turha - enkä ole tätäkään uskomusta keksinyt itse päästäni. Aluksi hämmästelin, miksi minut nähdään ulkopuolisena ja ylimääräisenä - miten niin minä en muka kuuluisi porukkaan - kunnes lopulta aloin uskoa asian olevan juuri niin. Minut on pakotettu uskomaan ja ajattelemaan niin. Olin lapsesta asti kokenut olevani erilainen kuin muut - jopa kotonani ison sisarusparven keskellä. Tuollaisten koulun tapahtumien jälkeen aloin yhdistää erilaisuuden ulkopuolisuuteen. Aloin uskoa, että erilaisuuteni erottaa minut porukasta. Aloin uskoa, että muutkin huomaavat sen. Eivät kai he muuten olisi tehneet selväksi, etten ole tervetullut mukaan.

Olen koko elämäni uskonut olevani jotenkin perustavaa laatua olevalla tavalla erilainen kuin muut. Yksinkertaisesti vain kykenemätön sulautumaan ja sopeutumaan joukkoon. Vääränlainen, outo, huono, ruma, liikaa ja liian vähän. Olisi kiva sanoa tämän olevan asia ja uskomus, joka oli minulle totta vielä nuorena tai ylipäätään joskus aiemmin. Että luojan kiitos lopulta ymmärsin sen olevan valhetta ja perustuvan kaikkeen muuhun kuin totuuteen. Oikeastihan se on minulle totta edelleen. Vähän jopa pelottaa sanoa nämä ääneen - mitä jos saankin vain kommentteja siitä, että kaikki muutkin näkevät kyllä outouteni. Että turhaan yritän esittää normaalia tai edes ihmistä. Kun en ole.

Olen koko elämäni uskonut, että en kuulu mihinkään. En porukoihin, en tilanteisiin, en paikkoihin. En mihinkään. Että missään ei olisi minulle paikkaa tai tilaa. Että kaikkien mielestä olisi parempi, jos jättäisin heidät rauhaan ja olisin yksin. Saisivat rauhassa pitää hauskaa ja elää elämäänsä. Ilman tällaista kummajaista.

Nyt on hyvin vaikea ymmärtää, että joissain tilanteissa minulle olisi paikka, ja se jää tyhjäksi. Nyt minun halutaankin olevan osa porukkaa. Minun halutaan tulevan paikalle. Minut nähdään yhtenä muista - osana porukkaa.

En ilkeyttäni jätä paikkaani tyhjäksi. En vain tiennyt, että minulle on sellainen.

En tiedä, mitkä kaikki asiat todellisuudessa ovat vaikuttaneet tämän uskomuksen syntyyn. Kun tuntuu, että se on niin syvällä minussa - lähes ulottumattomissa. On vaikea alkaa työstää ja muuttaa jotain, joka on lähes aina ollut totta. Ja yhtäkkiä se ei olisikaan.

Ulkonäkö.

Olen koko elämäni yrittänyt miellyttää muita. Ja ihan tosissani - olen pyhittänyt kaiken energiani ja aikani sille. Olen yrittänyt olla juuri sellainen kuin muut haluavat. Joskus aiemmin puhuinkin siitä, miten olisi helpompi toteuttaa muiden toiveita, kun ne olisivat keskenään yhteneväisiä. Vaikeaa asiasta teki se, kun kaikilla oli eri näkemys ja mielipide - yhden mielestä minun kuuluisi olla mustatukkainen, toisen mielestä taas kalju. Kolmas ajatteli oman värin sopivan minulle parhaiten. 

Muiden mielipiteiden kuuntelemisen lisäksi olen yrittänyt sulautua joukkoon. Ja vaikka persoonani ja mielipiteideni puolesta se olisi vaikeaa, ulkonäöllä oli helppo huijata olevansa "kuin muut". Oli pitkää tukkaa ja hillittyä pukeutumista. Joukkoon sulautuminen oli siksikin luonnollinen ja helppo valinta, kun paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko vaati sitä, etten saisi herättää liikaa huomiota.

Jossain kohtaa olo ja elo vääränlaisen ulkomuodon kanssa kävi liian tukalaksi ja vaikeaksi. Oli inhottavaa, kun peilistä katsoi takaisin joku muu, kuin minä itse. Silloin päätin valita näyttää itseltäni, välittämättä siitä, mitä muut ovat mieltä. Ja muuthan toki olivat mieltä. Olen saanut kuulla aivan järkyttävän määrän kommentteja ulkonäöstäni. Kun näytän niin erilaiselta ja jännältä ja oudolta ja inhottavalta ja en yhtään naiselta.

”Näytät tosi provosoivalta.”

”Turha ihmetellä negatiivisia kommentteja, itsehän olet päättänyt näyttää tuolta.”

”Miksi näytät noin provosoivalta, jos et muka halua huomiota?”

”Mitä haet ulkonäölläsi?”

En kauheasti pidä kommenteista liittyen ulkonäkööni - positiiviset jutut ovat aina kivoja, mutta negatiivisia en ymmärrä. Vaikka näyttäisin mielestäsi ärsyttävältä tai tyhmältä tai rumalta, miksi se pitää sanoa minulle? Miksi minun ulkonäköni haittaa sinua niin paljon? Miten minun ulkonäkö vaikuttaa elämääsi?

Minä en näytä provosoivalta. Minä näytän miltä näytän, ja jostain syystä sinä provosoidut siitä. En myöskään hae ulkonäölläni mitään - vuosia yritin näyttää ”siltä miltä kuuluu”, kun en halunnut herättää huomiota tai selitellä valintojani. Lopulta oli pakko tehdä päätös siitä, kuuntelenko muita ihmisiä ja paniikkiani, vai alanko vihdoin näyttää itseltäni ja tehdä oloni mukavammaksi omassa kropassani. Minun kuuluu näyttää juuri tältä - ei siksi, että saisin huomiota tai sinä pitäisit näkemästäsi. Vaan siksi, että tämä on minä. Haluan näyttää juuri tällaiselta - itseltäni.

Jos joku minulle tärkeä ihminen kommentoi tai arvostelee ulkonäköäni, otan sen helposti itseeni ja loukkaannun.

En siksi, että en olisi sinut ulkonäköni kanssa, tai se olisi jotenkin arka paikka minulle. En siksi, että minulla olisi huono itsetunto. Vaan siksi, että haluaisin olla teille kaikille näkymätön. Haluaisin olla kaikkea muuta, kuin ulkokuoreni. Haluaisin teidän näkevän mikä minä olen, ja mitä minulla on tarjota tälle maailmalle. Haluaisin ainakin lähimpien ja tärkeimpien ihmisten huomaavan, mikä minä olen - ja keskittyvän vain siihen. Välittämättä ulkonäöstäni.

Minun ulkonäköni on vain minua varten - oma tapani ilmaista itseäni ja purkaa luovuuttani ja visioitani. Oma leikkikenttäni ja taulupohjani. Se ei ole teitä varten. Siksi en myöskään ymmärrä ajatusta siitä, että joku työ tai muu mahdollisuus jäisi saamatta esimerkiksi tatuointien takia.

Minä = minun ajatukset, mielipiteet ja näkemykset, tapani ajatella ja toimia. Tapani kohdella muita.
Minä ≠ miltä näytän, minkä kokoinen olen, millaiset hiukset minulla on tai ei ole.

Haaveilen maailmasta, jossa kaikki saisivat huoletta toteuttaa itseään ja näyttää täysin itseltään. Jossa kaikki saisivat elää sellaisessa kehossa, joka tuntuu omalta. Jossa ei tarvitsisi pelätä ulkopuolelta tulevaa painostusta ja kommentointia liittyen ulkonäköön. Sellaisessa maailmassa meidän kaikkien olisi helpompi elää. Myös sinun, joka sanot minua oksettavaksi tai vääränlaiseksi.

Nimittäin syy sille, että kommentoit ulkonäköäni negatiivisesti ei ole siinä, että näytän tältä. Syy on siinä, että kuvittelet tässä maailmassa olevan - joko sinulle on opetettu, tai olet itse kehittänyt itsellesi - sääntöjä ja rajoja, jotka määrittäisivät, miltä ihmisten kuuluisi näyttää. Tosiasiassahan sellaisia ei ole olemassa. Kaikki niin kutsutut säännöt ja rajat ovat jonkun keksimää, eivätkä mitään absoluuttisia totuuksia.

Mitä jos unohdettaisiin kaikki säännöt ja normit ja ihanteet, ja päätettäisiin kaikki näyttää miltä haluamme. Ilman rajoituksia. Ja antaisimme muidenkin näyttää miltä he haluavat. Koska - kuten sanottua - sääntöjä ei ole. Saat olla juuri sellainen kuin haluat. Ja minäkin saan.