Daddy issues

Isi, näetkö, miten nopeasti juoksen? Huomaatko, miten näyttävästi sen teen, että huomaisit minut? 

Isi, näetkö, miten urheilullinen olen? Huomaatko, miten julkaisen siitä kuvia someen ja whatsappiin, että näkisit minut? 

Isi, katso, miten hyvä minä olen. Enkö olekin?

Isi, kuuletko, miten hauskat jutut minulla on? Huomaatko, miten hyviä mielipiteitä minulla on?

Huomaatko, miten paljon tiedän asioista? Huomaatko, miten tiedän myös puutöistä?

Näetkö, miten hyvä olen kuntosalilla? Näetkö, miten isot lihakset olen saanut? Näitkö, miten hyvin maalasin minun pöydän? Näitkö, miten reippaasti kävin lenkillä? Näitkö, miten hyvän tuloksen sain Mensan testistä? Näetkö, miten söpö lapsi minulla on? Kuuletko, miten fiksut jutut hänellä on?

Huomaatko, miten hyvä äiti olen? Kuuletko, miten ystävällisesti puhun lapselleni? Huomaatko, miten korotan ääntäni, että kuulisit sen? Jospa vaikka tajuaisit, että sinä et puhunut näin minulle. Jos tajuaisit, että näin sinun olisi pitänyt puhua. Että näinkin olisit voinut puhua. Tajuaisit, että lapsia kohdellaan näin.

Isi, huomaatko, miten reippaasti juoksen tässä sinun vierellä? Enkö olekin reipas? Enkö olekin hyvä? 

Tyttö tanssii, tyttö nauraa

mut ei isä katsele ollenkaan

Tyttö huitoo, tyttö laulaa

mut ei isä nosta katsettaan

Sitten paikalle juoksee minun oma lapsi itkien. "Äiti, miksi lähdit ilman minua juoksemaan?"

Tuo hetki pysäytti. Minä en ole enää lapsi, jonka täytyy vaatia ja anella isin huomiota. Minulla on uusi rooli elämässä, minun tehtävä on nyt olla mahdollisimman hyvä vanhempi omalle lapselleni.

Minun ei tarvitse jatkaa huonoja ja myrkyllisiä tapoja ja käytösmalleja enää eteenpäin, voin katkaista tämän kierteen. 

Pääsisinkö nyt irti lapsuuden roolista, johon olen jäänyt jumiin?

En aio enää jatkaa tätä. Minä hyväksyn ja huomioin itseni nyt, täysin. Vaikka sinä et sitä silloin tehnyt, en saanut sinulta sitä hyväksyntää ja huomiota, minkä olisin halunnut ja tarvinnut. Äidiltä sain, mutta olisin tarvinnut sen myös sinulta. Enkö kuulostakin vaativalta? Noh, lapset ovat joskus vaativia. Minä olin lapsi. 

Minä pärjään kyllä ilman sinun huomiota. Olen pärjännyt tähänkin asti. Ja anellessani huomiotasi ja arvostustasi, rikon omia rajojani. Minun ei tarvitse anella kenenkään huomiota. Jos en sitä saa ilman anelua, minä en sitä tarvitse.

Ja minä arvostan ja rakastan itseäni. Koska minä olen ihana, arvokas ja rakastettava, vaikka en saavuttaisi tai osaisi mitään. Olen ihana, arvokas ja rakastettava, koska olen minä.

Monesti minun tulee mietittyä että miksi olen mennyt näin rikki. Miksi minusta on kasvanut tällainen.

Koska minä olin lapsi. Voimaton ja avuton, kykenemätön tekemään asioille yhtään mitään. Mitä se auttoi, että tulin väliin? Ei mitään. Mitä se auttoi, että huusin? Ei mitään. Mitä olisin voinu tehdä? EN MITÄÄN.

Olin pakotettuna katsomaan näytelmää, jota yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua näkemään. Pakotettuna imemään kaikki sairaat käytösmallit, selviytymiskeinot, tunnelukot, traumat itseeni.

Olin pakotettuna olemaan tuomari, poliisi ja järjestyksenvalvoja. Haluan edelleen muistuttaa, minä olin lapsi. Lapsen ei pidä joutua tuollaiseen rooliin. Lapsen ei pidä nähdä väkivaltaa.

Mutta minun piti.

Ja nyt minun on pakko elää näiden asioiden kanssa.

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut tarpeeksi vakaa ja tasapainoinen turvaamaan ensiaskeleitani?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et ollut valmis ottamaan vastuuta minusta?

Miksi sinä teit minut tänne, jos et edes halunnu minua?

Sinun piti rakastaa minua, huolehtia minusta, turvata minun elämä, kantaa vastuu minusta.

Jätit kaiken minun tehtäväksi.

Vaikka sisarusparvessa olisi kaksikymmentä lasta, heistä jokaisella on tarve kokea olevansa ainutlaatuinen ja tärkeä. Heistä jokaisella on tarve saada huomiota, rakkautta, arvostusta ja hyväksyntää. Pelkkä hengissä pysyminen ei riitä. 

Kuului pamaus vaan, 

mä olen se lintu joka lensi ikkunaan

Putosin uudestaan

vaikka henkiin jäin, en säilynyt ennallaan

Lapsena ja nuorena häpesin tosi paljon sitä, mitä meillä kotona oli. Salailin, enkä myöntänyt, vaikka joku asiasta kysyi.

Nyt vasta viime aikoina oole alkanut miettimään, että miksiköhän? Eihän se minun häpeä ollut.

Miksen osannut ajatella, että vitsi miten nolo tuo raivopää on, antaa sitä häpeää sille, jolle se kuuluu?

Ehkä siksi, kun puolet minun geeneistä on sinulta. Minä olen 50% sinä, halusin sitä tai en. 

Kaiken jälkeen, voisin tiivistettynä sanoa näin:

Jos sinun vihanhallinta ja mielenterveys on tuota luokkaa, mielestäni sinun ei pidä hommata lapsia. Koska sehän on sanomattakin selvää, ettei sinulla ole rahkeita tarjota lapselle tarpeeksi tasapainoista ja turvallista elämää.

On hyvin todennäköistä, että omilla raivokohtauksillasi ja arvaamattomalla käytökselläsi aiheutat lapselle turvattomuutta, pelon tunteita, ahdistusta, ja luoja ties mitä muuta. Ja minun mielestä kenelläkään ei ole oikeutta sotkea toisen mieltä ja elämää noin. Ei ainakaan pienen viattoman lapsen mieltä ja elämää. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa toista ihmistä. Sinulla ei ollut oikeutta rikkoa minua.

Siitä lähtien, kun olen jotain alkanut asioista tajuamaan, suurimman osan ajasta olen ajatellut haluavani kuolla. Viime vuosina olen tajunnut, että en haluaisi kuolla. Haluaisin, etten olisi koskaan syntynyt.

Nyt minulla tosin menee hyvin. Olen itse rakentanut itselleni hyvää itsetuntoa, ja hyvää elämää. Ja edelleen kaipaisin sinun huomaavan sen. Näetkö, miten pitkälle olen päässyt, ilman sinua?

Poissa kuvioista, poissa mielestä

Isä oot ollu poissa enemmän ku läsnä

Poissa arjesta, poissa sydämestä

ei siin oo mulle enää mitään ihmeellistä

Mut se ei paina mua liikaa

et muserra mun selkärankaa

Se, mikä sinä olet nykyään, sitä ihmistä minä rakastan, ja sille haluan pelkkää hyvää.

Se, mikä sinä olit ennen, sitä minä vihaan. Sille haluan pelkkää pahaa, sille janoan kostoa. Sen minä haluan vastuuseen teoistaan. Ja sitäkin minä rakastin. 

Mielenterveysongelmat

Jos pääni sisällä olevat sairaudet näkyisivät teille muillekin, katkenneina raajoina tai muina fyysisinä haittoina, kukaan teistä ei kyseenalaistaisi minua tai tapojani toimia. Tai sitä, että en kykene joka päivä nousemaan sängystä ja menemään töihin.

Kukaan teistä ei ajattelisi tämän johtuvan laiskuudesta.

Koska laiska minä en ole. Tai satunnaisesti kyllä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän kanssa. Se, että joskus makaan sängyssä, vaikka pitäisi siivota, ei mitenkään liity siihen, että en pysty sitoutumaan esimerkiksi kokopäivätyöhön.

Minulla on

traumaperäinen stressihäiriö

paniikkihäiriö

epävakaa persoonallisuushäiriö

estynyt persoonallisuushäiriö

depressiivinen persoonallisuushäiriö

Paljon mielummin ottaisin katkenneet raajat. En siksi, että niiden kanssa elämä välttämättä olisi helpompaa, mutta siksi, että te kaikki näkisitte ne, joten minun ei tarvitsisi vakuutella teitä siitä, että tämä on oikea, olemassa oleva juttu ja oikeasti massiivinen haitta ihan jokapäiväiseen elämään.

En ole laiska, olen sairas.

Enkä jaksa enää hävetä sitä. 

Tänään meillä oli koulusta etäopiskelua, eli teamsissa kokous. En ole koskaan osallistunut tuollasiin, koska koen erittäin epämukavaksi sen, että kaikki muut ovat hiljaa ja minun pitäisi yhtäkkiä sanoa jotakin. Hikoilen, tärisen ja pelkään. 

Laitoin opettajalle viestiä, kerroin tilanteen ja kysyin, onnistuisiko sellainen, että laittaisin vain teamsin keskusteluun viestiä, jos on asiaa, enkä pitäisi mikkiä ollenkaan päällä.

Opettajan vastaus oli: "Aivan ehdottomasti onnistuu!"

Koitan nyt jatkuvasti muistutella itselleni, että minun ei tarvitse hävetä minun mielenterveysongelmia. Ensinnäkään ne eivät ole minun syytä, ja toisekseen, teen koko ajan paljon töitä sen eteen, että vielä joskus pystyisin elämään ilman paniikkia ja ahdistusta. 
Minun psykologikin mainitsee lähes joka kerta siitä, miten hurjaa vauhtia menen eteenpäin. Ja huomaanhan sen itsekin.

Onnekseni suurin osa ihmisistä joille suoraan häpeilemättä kerron asioista, ottaa tämän hyvin vastaan ja suostuu joustamaan normeista. Eikä edes yritä työntää minua väkisin samaan muottiin muiden kanssa.

Välillä toki vastaan tulee toisenlaistakin suhtautumista. Mutta olen jo päättänyt, että minun ei tarvitse kyseisten ihmisten kanssa olla tekemisissä, koska minun ei tarvitse sietää huonoa kohtelua. Kuten ei tarvitse kenenkään muunkaan.

Osa nykyisen koulun henkilökunnasta kuuluu valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Minulle esimerkiksi suoraan sanottiin, että tässä yhteiskunnassa on tietyt normit, joihin pitää sopeutua. Tämä siksi, kun kerroin paniikkihäiriöstä. Ja asia siis oli sellainen josta hyvin vähällä, lähes olemattomalla vaivalla olisi voinut joustaa.

Tuon keskustelun jälkeen meinasin murtua ja pudota taas pohjalle, mutta sitten muistin kuka minä olen, ja miten paljosta olen jo selvinnyt. Ja miten paljon on ihmisiä, jotka murtuvat tuollaisesta, eivätkä jaksa enää. Se sai minut jatkamaan.

Aion puuttua vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen aina, kun sitä näen ja huomaan. Koska minä olen sitä mieltä, että vaikka olisit miten ilkeä ja röyhkeä, sinulla ei ole oikeutta siihen. Sinulla ei ole oikeutta rikkoa muita ihmisiä.
Ja kyllä, koulun henkilökuntakin sen saa huomata.

Aion myös puhua mielenterveysongelmista. Niistä, sekä kaikista muistakin olemassa olevista tabuista pitää puhua niin kauan, etteivät ne ole enää tabuja.

Eli varmaan aika kauan, kun ottaa huomioon, miten palikoita ihmiset ovat. 

Hei, sinä

Minun elämä on aika ihanaa. Arki on mukavaa, minulla on kivat harrastukset, opiskelupaikka ja työ ja ihania ystäviä. Minulla on rakastava perhe, iso kaunis koti ja oma auto. Tunnen itseni, viihdyn yksin, tiedän mitä ajattelen ja haluan. Kaikki on hyvin näin.

Silti odotan, että vastaan tulisit sinä, joka sopisit täydellisesti osaksi elämääni. Ymmärtäisit ja hyväksyisit tapani tuntea asiat voimakkaasti, tapani innostua kaikesta lapsen tavoin, ja loputtoman tarpeeni keskustelulle ja läheisyydelle. 

Et hämmentyisi siitäkään, että aloitan joka päivä uuden taideprojektin; milloin maalaan taulua, nikkaroin hyllyä tai värjään vaatteita. Tai muovailen savesta esineitä, askartelen tai kirjoitan runoja. 

Koska sinä olisit juuri mulle tarkoitettu, aivan täydellisen sopiva.

Olisit valmis panostamaan minuun ja meihin, että saisimme tämän kestämään ikuisesti.

En aktiivisesti etsi, enkä väkisin tähän ketään halua ottaa. Mutta toivon, että vielä joskus löytäisin sinut.

Minua ei kiinnosta, missä sinä olet töissä tai mitä kouluja olet käynyt. Tai mitä tienaat. 

Minua kiinnostaa se, mikä sinä oikeasti olet. Mitä ajattelet asioista, mitä tykkäät tehdä? Mitä sinä rakastat, mitä inhoat? Mistä haaveilet? Mitä kaikkea sinulle on käynyt, mitä sinä olet kokenut? Mitä haluaisit kokea? Mitkä asiat kiinnostavat sinua? Mitä pelkäät?

Haluaisin oppia tuntemaan sinut kokonaan. Ja haluaisin, että sinä opit tuntemaan minut kokonaan. 

Haluun et kerrot susta kaiken

polvessa arpi, mistä sait sen

Puhutaan niin et naamiaiset vaihtuu aamiaiseks

Tykkään sanoa, että en halua naimisiin tai kihloihin, tai välttämättä edes parisuhdetta. Silti minulla on valmiina valittuna sormukset.

"Yksin on niin paljon helpompaa", silti sängyn vieressä on sinullekin yöpöytä, ja pidän kylppärissä kolmatta pyyhettä, sängyssä toista peittoa ja kaapeissa tyhjää tilaa sinua varten.

Olen tyytyväinen elämääni tällaisena, tykkään olla ihan itseni kanssa, yksin. Mutta silti haluaisin sinut tänne. En siksi, että täydentäisit minut ja tekisit minusta kokonaisen. Olen jo ihan kokonainen yksinäni. En myöskään siksi, että pelastaisit minut ja toisit elämälleni tarkoituksen. Koska minua ei tarvitse pelastaa, enkä etsi elämälleni mitään sen suurempaa tarkoitusta.

Haluan sinut tänne pitämään minulle seuraa. Kokemaan kanssani elämän hyvät ja huonot hetket, ja kaiken siltä väliltä. Haluan sinut parhaaksi ystäväkseni, luottohenkilöksi.

Kehittäisimme yhdessä itsejämme, ja meitä yhdessä. Opettelisimme sovittamaan meidän ajatusmaailmat ja elämät yhteen. 

Sä et oo niinku noi muut

et mieti mistä mä tuun

kun naurat naurus tarttuu

Ihan sama mis mä oon kun oon sun kaa

ihan sama vaik ne toiset tuijottaa

Ne haluis olla ku me, olla ku me, olla ku me

Sinulla saattaa juuri nyt olla aivan eri elämäntilanne kuin minulla. Ehkä tällä hetkellä me emme edes sopisi toistemme elämään, ja toivonkin, että et kiirehdi. Toivon, että elämä kuljettaa meidät yhteen juuri silloin, kun meidän kuuluukin kohdata, juuri oikealla hetkellä. 

Tai ehkä me olemme tavanneet jo aiemmin. Ehkä me tunnemme jo, mutta meidän ei kuulu vielä löytää meidän rakkautta. Tai ehkä sinua ei ole edes olemassa. Kuka tietää. 

Uskon silti, että sinä olet siellä jossain, ja kohtalo johdattaa meidät vielä yhteen.

Se voi tapahtua huomenna, ensi kesänä tai viiden vuoden päästä. 

Tiedä silti se, että odotan sinua täällä. Olen valmis tapaamaan sinut, kuka ikinä oletkaan.

Ps. Sinun ei tarvitse saapua valkoisella ratsulla. Voit tulla vaikka kävellen. Luultavasti silti hypähtäisit pari tanssiaskelta ennen ovelle saapumista, koska juuri sellainen sinä varmaan olet.