Kiitos siitä, että jätit minut

Olen aiemminkin maininnut viimeisimmästä erostani, ja siitä, miten rikki se minut sai.

Sinä lähdit huhtikuussa 2019. Se oli hirveää aikaa, mutta koen silti, että sen piti tapahtua.

Olin niin hukassa itseni kanssa, en tiennyt mitä mieltä olin mistään, ja suurin ongelma: olin ihan pihalla omista tavoistani reagoida asioihin ja tilanteisiin. Sillon kuvittelin olevani hyvinkin kartalla asioista, mutta noh. Täältä kaukaa kun katsoo niin tilanne näyttää hieman eriltä.

Se, että koen eron olleen tarpeellinen ja ainoa oikea ratkaisu, ei silti yhtään vähennä sen inhottavuutta ja vääryyttä. Minä en sillon kokenut olevani kovinkaan arvokas ihminen, mutta olisin silti ollut edes muutaman sanan arvoinen. Olisin tarvinnut ja ansainnut edes selityksen asioille. Silloin. 

En tosin tiedä, olisiko se muuttanut tilannetta tai tehnyt siitä vähemmän tuskallista. Ei varmaan.

Joka tapauksessa, koen, että tuo ero oli ensimmäinen tönäisy kohti minun paranemista. Eikä edes mikään hento yhden käden tönäisy, vaan ennemminkin törmäys panssarivaunulla.

Vietin melkeen vuoden sun kaa

rakastuu ei ollu tarkoituskaan

Mut joskus rakkaus yllättää voi

siitä parhaat puolet kanssasi koin

Meissä oli voimaa, nyt mun kaipuu jää vain tuuleen soimaan

Meissä oli voimaa, jota järjellä ei vaan pysty selittää

Tipuin ihan pohjalle. Olin ihan rikki, itkin päivät kotona ja rukoilin, että joku ottaisi lapseni hoitaakseen. Aloin taas ryypätä, ja oikein kunnolla. Meinasin taas sortua itsetuhoisuuteen, mutta en tehnyt sitä.

Unohdin kaikki negatiiviset fiilikset, joita minulla oli ollut suhteen aikana. Unohdin kaikki yöt, kun yritin itkeä äänettömästi, ettet heräisi. Unohdin sen, miten olin mielessäni toivonut että lähtisit, ettei minun tarvitsisi jättää.

Muistin vain sen, miten ihana, uskomaton ja täydellisesti minulle sopiva olit. 

Ja olet. 

Nyt on pian kaksi vuotta kulunut erosta. Asiat ovat muuttuneet niin paljon, etten edes tunnista itseäni silloisista mielipiteistä ja ajatusmaailmasta. 

Enkä usko, että voisin enää edes päätyä kyseiseen tilanteeseen. Osin ehkä siksi, kun en usko ryhtyväni enää parisuhteeseen, ainakaan siihen perinteiseen malliin. Ainakaan ihmisen kanssa, jota en tunne vielä kunnolla. Ja toisaalta siksi, että osaan nykyään vetää omat rajani. Tiedän mitä minun ei tarvitse sietää, enkä anna kenenkään kohdella minua huonosti. Ja lisäksi, arvostan ja rakastan itseäni enemmän kuin ketään muuta. Enää koskaan toisen tunteet ja halut eivät mene omieni edelle. 

Kerro miten meidät ehjäksi saan

Oonko hölmö kun mä mietin sua vaan

Mä annoin sulle kaiken, enemmän kuin huolitkaan

Opit paljon minusta, rakkaudest ja kivusta

mä vaan puolet sinusta

Parasta on, että me olemme nykyään niin hyvissä väleissä. Minulle se kertoo vain siitä, että me kyllä alunperinkin kuuluimme toistemme elämään. Minä vain olin niin rikki ja viallinen, ettei minun kanssa voinut olla. Imin kaiken hapen kotoa, tukahdutin sinut, ja samalla odotin ääretöntä rakkautta ja loputonta läheisyyttä. Odotin sinun viihdyttävän minua, rakastavan minua ja pitävän minusta huolta. Odotin sinun antavan elämälleni tarkoituksen, ja pitävän minut pystyssä. Ja samalla en uskonut sinun edes tykkäävän minusta. En itsekään tykännyt, miksi joku muu sitten tekisi niin. Mitä vähemmän sain, sitä enemmän vaadin. Annoin meidän suhteelle itsestäni kaiken, rakastin sinua itseni ja omien tunteideni ja mielenterveyteni kustannuksella. 

Minä en oikeasti ole sellainen. En odota muiden kantavan minua tai pitävän minua tyytyväisenä. En odota muiden antavan elämälleni tarkoitusta. Minä en ime toisilta happea ja elämäniloa, vaan rikastutan muiden elämää, ja haluan vastavuoroisuutta. Seison omilla jaloillani ja tiedän arvoni. 

Nyt vihdoin alan olla lähellä omaa itseäni, sitä, mikä oikeasti olen. 

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois

Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois

Mul on uusi pää ja tahto elää

joka päivä vähän enemmän

Kiitos maailma, kiitos elämä

nöyrin terveisin: mä

Kiitos siitä, että rikoit minut. Koska sen ansiosta minun oli pakko korjata itseni.

Ja jos totta puhutaan, niin lopputulos vaikuttaa aika vitun siistiltä. 

Minun koti

Rakastan kotiani. Mikään muu paikka ei ole tuntunut näin omalta, missään muualla en ole pystynyt ja uskaltanut olla näin oma itseni ja toteuttaa itseäni häpeilemättä.

Tämä saattaa osittain johtua asiasta, jonka olen jo useasti maininnut; olen koko elämäni ajan yrittänyt miellyttää ihmisiä. Päällimmäinen tavoite on ollut se, että kaikilla muilla on hyvä mieli. Parisuhteessa ollessa tuo puoli minussa on korostunut entisestään. 

Nyt ensimmäistä kertaa minulla on koti, jossa ei ole asunut ketään miestä minun kanssa. En ole tässä asuessani myöskään seurustellut kenenkään kanssa. Joten tämä on täysin minun oma koti, turvapaikka ja oma juttu. Minä olen se, joka päättää täällä kaikesta. Jos haluan laittaa sängyn olohuoneeseen, saan tehdä niin. Saan laittaa sen vaikka keittiöön, eikä minun tarvitse selitellä sitä kenellekään. Minun ei tarvitse osata puolustella ja selittää valintojani täällä muille. Syyksi riittää se, että tämä on minun koti. Saan tehdä täällä aivan mitä haluan. 

Tuskin parisuhteessa ollessakaan minun kumppania olisi haitannut minun maalaustarvikkeet pitkin keittiön lattiaa tai keskeneräinen palapeli ruokapöydällä. Mutta miellyttäjä minussa haluaa pitää kodin siistinä toiselle, ja olla olematta vaivaksi tai häiriöksi. 

Ja avoliitossa oletan kodin olevan toisen oma, minä vain asun siellä, olen vain tiellä, parempi kun muuttaisin pois. Toki jotkut entiset kumppanit ovat teoillaan ja sanoillaan vielä vahvistaneet tuota oloa. 

Minä myös häpeän monia asioita itsessäni, tai pelkään arvostelua. Varsinkin asioista jotka ovat tärkeitä minulle. Ja otan arvostelut liian herkästi ihon alle. Vaikkei sinulla olisi aikomustakaan edes arvostella minua, pelkään sinun silti tekevän niin. Ja jos asut minun kanssa, olet jo päässyt liian lähelle. Sinulla on jo liikaa aseita minua vastaan. Pienikin sana voi satuttaa, enkä minä halua sitä enää. 

Nykyään muutenkin ihmisten kanssa olemisessa, oli kyseessä sitten ystävyyssuhde tai jotain vakavampaa, jos joku pienikin sinun teko tai ele viestittää mulle että aikoisit satuttaa minua, lähden pois. En enää jää paikalleni odottamaan, koska toinen alkaa lyödä. Koska minua ei lyödä enää. Millään tavalla.

Saat arvostella tiskaustaitojani, mutta et saa arvostella maalauksiani. Saat arvostella siivoustani, mutta et saa arvostella sisustustani. Saat arvostella asioita jotka eivät ole minulle tärkeitä, jotka eivät merkkaa minulle mitään. Ja kun asun yksin, minun on helpompi pitää tärkeät asiat suojassa muilta.

Muutin viime vuoden huhtikuussa uuteen asuntoon. Täällä on 94 neliötä tilaa; kaksi makuuhuonetta, tosi iso olohuone, keittiö, eteinen ja hiljattain remontoitu kylppäri. Täällä on isot vanhat ikkunat, korkeat huoneet ja ihanat vanhat patterit. Täällä on valkoiset seinät, isot ikkunalaudat, ja tilaa olla ja elää. Täällä on tilaa epäonnistumisille, häpeälle ja epävarmuudelle. Täällä on tilaa onnistumisille, kokeilunhalulle ja rohkeudelle.

Tämä uusi koti on varmasti jollain tapaa vaikuttanut paranemiseeni. Kun vihdoin on oma paikka, jossa voin olla täysin oma itseni, ja jossa minun ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloani. Jossa saan tehdä aivan mitä haluan, ja jossa minun ei ole pakko tehdä mitään. 

Minun on turvallista olla täällä.

Olisihan se toisaalta ihanaa, että voisin rakastamani ihmisen kanssa asua yhteisessä kodissa, ja saisin jakaa arjen ihan kokonaan toisen kanssa. Mutta ainakaan vielä se ei ole mahdollista. Minä ja minun mielenterveys on nyt tärkeintä, ja minun ehdoilla mennään. 

Enkä oikeasti edes tiedä haittaisiko minua erilliset kodit, jos joskus parisuhteen aloittaisin. Ei varmaan. Hyvähän se on, että molemmilla on oma paikka, jossa saa olla välillä ihan yksin. Ja saa puolin ja toisin käydä yökylässä. Kuulostaa oikeasti minun korvaan paljon ihanammalta kuin avoliitto - asumisjärjestelyt kun ei rakkauden määrästä kerro yhtään mitään.

Ja minun epävarmuudelle ja peloille tekee hyvää se, että aina kun toinen on vieressäni yötä, tiedän hänen olevan siinä omasta tahdosta ja siksi, kun nimenomaan haluaa olla juuri siinä. Vaikka olisi muitakin vaihtoehtoja.

Eikä siksi, että asutaan yhdessä, joten ei edes olisi muita paikkoja mihin mennä, vaikka haluaisi.

Minun näkemys myös on, että viimeisin suhde meni siinä kohtaa pieleen, kun yritettiin väkisin mennä "normaalin" parisuhteen polkua; seurustelu, avoliitto jne. Seuraava askel olisi ollut kihlaus ja siinä kohtaa sen tajusi, miten metsään on menty, kihlaus kun ei nyt välttämättä ollut se oikea suunta. Kummallekaan. 

Kaikkien muottien ja normien keskellä pitäisi muistaa, että sinulla on vapaus valita mitä teet. Esimerkkinä nyt vaikkapa parisuhteet; ei ole pakko mennä polkua, jota pitkin suurin osa ihmisistä kulkee. Vaan saatte ihan itse keksiä polun, ja vaikka se eroaisi "normaalista" miten paljon, se ei tee siitä yhtään huonompaa tai vähemmän oikeaa.

Sitä paitsi, eikö se ole aika tylsääkin mennä muiden jalanjäljissä. Kun voisi poistua polulta ja lähteä seikkailemaan. 

healing

Minun tekstit ovat viime aikoina keskittyneet lähinnä negatiivisiin asioihin. Asioihin, jotka ovat hidastaneet matkaani, sotkeneet suunnitelmiani ja elämääni, ja rikkoneet minua. (Minun teksteissä saattaa myös olla paljon päällekkäisyyksiä, ja toistoa.)

Totuushan silti on, että minun elämässä ja arjessa on hyvin vähän negatiivisuutta.

Menneisyys vaikuttaa tämänhetkiseen elämääni lähinnä paniikkihäiriön ja persoonallisuushäiriöiden muodossa, mutta muuten minun elämä on tosi ihanaa ja onnellista. 

Minun elämä on tällä hetkellä parempaa ja onnellisempaa kuin olen koskaan uskaltanut edes toivoa. Minun on helppo olla ja elää. Ennen ei ole näin ollut.

Pääni läpi tuulee mereltä sisämaahan päin

Se mitä jätit minuun, sitä suojelemaan jäin

Tänään aamulla mä pysähdyin liikennevaloihin

näin hengissä en koskaan ollut oo, sen huomasin

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

Suurin syy tähän muutokseen on varmasti ollut se, että aloin rakastaa itseäni. En tarvi enää muita puolustamaan minua ja mielipiteitäni, vaan voin itse tehdä sen. Vaikkei kukaan muu olisi minun puolella, minä olen. 

Aloin myös samalla rakastaa elämää. 

Ennen olen nähnyt edessä vain yhden polun, tai usein vain muurin ja umpikujan. 

Nyt tuntuu että tulevaisuudessa voin mennä minne suuntaan vain, tehdä mitä vain ja olla mitä vain. 

En edes tarvitse valmista polkua. 

Monia varmasti kiinnostaisi kuulla, miten sen käänteen ja muutoksen pystyy tekemään. Mitä tein, että sain muutettua täysin elämäni suunnan? Mitä tein, että aloin nähdä edessäpäin valoa, aloin uskoa itseeni? Mitä tein, että aloin rakastaa itseäni? 

En tiedä. 

Olen yli 8 vuotta käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti psykologeilla, mutta jos totta puhutaan, en edes tiedä mistä olen siellä keskustellut. 

Minulla ei ole mitään muistikuvaa psykologien ja psykiatrien kanssa käydyistä keskusteluista. 

Saattaa olla, että en vain ollut aiemmin valmis käsittelemään menneisyyttäni ja traumojani, ja siitä johtuen en ole päässyt niiden kanssa eteenpäin, tai saanut terapiasta juuri mitään irti. Toki olen myös ollut sitä mieltä, etten halua apua edes ottaa vastaan. Täytyy pärjätä yksin.

Tää maailma on pelottanut mua, on suru ollut peittona

Oon pitänyt sua kiinni minussa kuin kantapäissä varjona

Nyt tahdon aamuun asti tanssia ja syliin nukahtaa

Tahdon antaa sekä ottaa, tahdon vielä rakastaa

Tulee päivä jolloin kuolen, mut kaikki muut päivät

mä elän, niin että tuntuu

2019 keväällä tuli koulun takia burnout, olin saikulla koko kevään. Lisäksi siihen päälle ero, joka musersi minut täysin. 

Niin pohjalla ja rikki en ole ikinä aiemmin ollut. Kun saat pikkuhiljaa liimattua palasia taas kasaan, ja taas joku rikkoo sinut. Kerta kerralta sattuu enemmän. Tällä kertaa olin varma, ettei minusta enää ehjää saa. Olin myös varma, etten itsestäni ehjää edes halua. Olin valmis luovuttamaan.

2019 kesällä aloitin ihan tosissani terapian. Hyvän alun jälkeen kuitenkin psykologi vaihtui, ja vuosi 2020 meni opetellessa tuntemaan tämä uusi ihminen. Opetellessa luottamaan häneen, ja puhumaan rehellisesti kaikesta. 

Viime vuonna kesällä kävin myös isäni luona pitkästä aikaa. Isä ei ollut kotona kun käveleskelin lapsuudenkotini pihalla katsellen paikkoja, ja itkien. Tuo oli merkittävä vierailu. 

Silloin kirjoitin somessa, että takapakkia varmasti vielä tulee, mutta nyt on alkanut parantuminen. Että en tiedä miten tässä käy, mutta tunnen, että tämä on nyt iso juttu. 

Ja se oli.

Viime vuonna myös näin joitakin sukulaisiani, kävin katsomassa vanhaa mummulaa, kävin kyläilemässä naapurin mummojen luona, ja vietin aikaa lapsuuden kotikaupungissa. Ja lopetin alkoholinkäytön.

En mitään takaisin saa, jäljelle jää unelmii

Rivitalon terassilla kaide, josta pitää kii

Mä nojaan siinä tuuleen, on jotain väistynyt

En enää menneeseen tuu palaamaan, sillä nyt

mä elän, niin että tuntuu

Kun mietin elämääni, tuntuu että se loppui 2011 kun tuli iso kriisi, vankeus, shokki, muutot, masennus. 

Ja se on nyt pikkuhiljaa alkanut taas, elämä. Viime vuonna. Yhdeksän vuoden tauon jälkeen. 

Kaikki ihmiset, joita elämässäni vielä 2011 oli, jäi sinne. Koti jäi sinne. Elämänhalu jäi sinne. Minä jäin sinne. 

Tässä välissä on kyllä tapahtunut paljon asioita. Olen alottanut ja lopettanut parisuhteita. Olen alottanut ja lopettanut kouluja. Olen synnyttänyt ihanan lapsen, ja sysännyt ison osan vastuusta oman äitini käsiin. Olen alottanut juttuja, ja tajunnut, että eihän minusta voi olla tähän. 

Olen alottanut ja lopettanut kaverisuhteita. Olen muuttanut kymmenen kertaa. Olen yrittänyt kaksi kertaa itsemurhaa. Olen kuluttanut isot määrät alkoholia. 

Olen ajelehtinut vailla päämäärää, ja samalla silti pysynyt täysin paikoillani. 

Olen ollut elossa, mutta en ole silti elänyt tässä hetkessä. Minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen varaan, millainen minun lapsuus on ollut. Tai paremminkin, minun koko olemassaolo ja minäkuva on rakentunut sen yhden syksyn varaan. Syksyn, joka oli totaalinen huippu ja päätepiste vuosia kestäneelle kurjuudelle. Syksyn, jonka olen antanut määritellä minut ja potentiaalini ja arvoni. 

Vaikka minussa on niin paljon muutakin. Minun elämässä on niin paljon muutakin. 

Nyt tehtävänäni on pikkuhiljaa parsia kokoon minun koko elämä. Liittää nykyhetki samalle janalle, samaan elämään, jota elin vielä 2011.

Tehtävänäni on ymmärtää, että 2011 putosin vaikeaan masennukseen, ja minun elämä pysähtyi. 

Ymmärtää, että mikään ei ole minun syytä. 

Ymmärtää, että olen edelleen se sama ihminen kuin silloin. Tämä on sama elämä, ja tämä jatkuu edelleen. Tämä ei päättynytkään siihen traumatisoivaan syksyyn, jota helvetiksikin voisi kutsua. 

Tehtävänäni on ymmärtää, että minulla on olemassa juuret. Minulla on nuoruus, lapsuus ja jopa vauva-aika. Minulla on peruskoulu, eskari ja kerho. Minulla on lapsuudenkoti, minulla on lapsuuden kotikaupunki, minulla on kouluaikaisia kavereita. Minulla on sukulaisia, tätejä, setiä, enoja ja serkkuja. 

Minulla on sisarusten kanssa leikit, riidat ja sovinnot. Minulla on laskettelu kodin lähellä olevassa pulkkamäessä. Minulla on leikkipuisto, kirjasto ja kirppis. Minulla on mummula, ja naapurin tutut mummot. Minulla on pikkusisarusten hoitaminen, siivouspäivät, leikkimökki ja omenapuu. Minulla on pyöräretket, koulun piha ja luistelukenttä. Minulla on lapsuus. 

Minulla on aivan liikaa järkyttäviä kokemuksia, mutta minulla on myös paljon hyvää. Minulla on lapsuus, eikä sitä voi mikään viedä minulta pois. Se on minun lapsuus, ja minun juuret. 

Kuvittele miten pahaa ja traumatisoivaa minun elämä on voinut olla, ja kerro se vielä sadalla. 

Ja minä olen elossa edelleen. Sitä on vaikea itsekään uskoa. 

Mä elän, niin että tuntuu

Mä elän, se mulle kuuluu

Joo mä elän, niin että sattuu

Mä elän, mun pelko poistuu

kun mä vaan elän

Tällä hetkellä mielessä päällimmäisenä on vain syvä ymmärrys itseäni kohtaan. 

Kaikelle, mikä erottaa minut muista ja voisi jollain tapaa tehdä minusta huonomman kuin muut, on olemassa looginen selitys. 

Kaikessa on syy ja seuraus. 

Ja mikä minä olen? Viaton uhri.

Se oli väärin, mutta saan jatkaa jo eteenpäin. 

Se oli väärin, mutta sen ei tarvitse määritellä koko loppuelämääni. 

Se oli väärin, mutta minä pääsen siitä vielä yli.

Minusta vihdoin tuntuu, että voin vielä joskus päästää irti kaikesta.

Kaikesta, mikä pidättelee minua. Kaikesta, mikä estää minua elämästä elämääni täysillä, mikä estää minua olemasta täysin oma itseni ja ottamasta koko potentiaaliani käyttöön.

Kaikesta, mikä estää minua haaveilemasta, ja tavoittelemasta unelmiani.

Kaikesta, mikä estää minua uskomasta itseeni.

Tekemistä on vielä paljon, mutta rakastan itseäni, ja rakastan minun elämää.

Uskon sen olevan hyvä pohja rakentaa ihan mitä vain.