Miten fucked up on se, että minulle on pienestä pitäen opetettu, miten nainen nuorena etsii itsellensä miehen, menee sen kanssa naimisiin ja hommaa mukulat ja koko loppuelämä ollaan yhdessä.
Minulle toki olisi voitu opettaa vaikka se, että nainen voi yksinki olla onnellinen ja elää hyvän ja ihan yhtä oikean elämän.
Että nainen ei tarvitse miestä jonka kanssa elämästä vasta tulee kokonainen.
Että tärkeää voisi myös olla koulutuksen hankkiminen, työssä käyminen ja itsensä kehittäminen, eikä pelkästään miehen löytäminen, lasten hankkiminen ja avioliitosta huolimatta yksin pärjääminen.
Monet ovat ihmetelleet, miksi tunnen olevani jotenkin väliinputoaja. Vielä enemmän on ihmetelty, kun olen syyksi kertonut sen, että minulla ei ole miestä, en ole päässyt naimisiin ja en ole sen saman miehen kanssa hommannut sataa lasta ja kadottanut itseäni siihen paskaan elämään.
Miksi minusta tuntuu väärältä se, että minulla on avioton lapsi? Miksi minusta tuntuu väärältä joka aamu viedä hänet hoitoon ja mennä itse kouluun? Miksi minusta tuntuu väärältä juhlia kavereiden kanssa, olla sinkku, omistaa vain yksi lapsi, kokeilla yhden illan juttuja, keskittyä itseeni, olla onnellinen vain tällaisena? Eikö kumppanin löytämistä tärkeämpää olisi itsensä löytäminen?
Miksi kokoajan koen loputonta tarvetta löytää vierelleni mies, joka olisi kanssani loppuelämän? Miksi haluaisin vain päästä naimisiin, huolimatta siitä, mitä oikeasti itse haluan?
Miksi koen epäonnistuneeni, vain, koska en ole naimisissa?
Miksi on ok, että päähäni on iskoistettu ajatus täydellisestä elämästä, ja nyt, kun ei elämä mennytkään "niin kuin kuuluisi mennä", koen olevani paska ja epäonnistunut ja pilalla ja turha ja huono?
Miksi minun ei annettu olla lapsi, joka valitsee aikanaan ihan itse, mitä elämältä haluaa? Ilman, että minulle kerrotaan, mitä minun kuuluisi haluta.
Minä en ehkä halua naimisiin, minä en satavarmasti halua kymmentä lasta, minä en halua julkaista someen valheellisia, kiillotettuja juttuja minun paskasta elämästä, joka todellisuudessa on uuvuttavaa ja stressaavaa ja mieskin on ihan perseestä.
Minä olen jo huomannut sen, että olen tosi onnellinen myös ilman miestä. Olen tosi onnellinen sinkkuna, lapsen kanssa kahdestaan. Tykkään siitä, kun saan itse päättää kaikesta.
Sitä en ole vielä sisäistänyt, että minun elämä voi olla ihan kokonainen ja onnistunut myös tällaisena.
Huomaan olevani onnellinen, en koe, että saisin olla. ENHÄN MINÄ OLE NAIMISISSA. Eikä minun elämä mennyt niin kuin nuoren naisen elämän kuuluu mennä.
Siitä lähtien, kun olen ensimmäisen kerran kokeillut vakavaa seurustelua, olen ollut periaatteessa kokoajan parisuhteessa. Suhde loppuu, niin pian jo alkaa uusi. Kumppani pitää olla, parisuhde pitää olla. Tavoitteena pitää olla kihlat ja häät. Minun pitää mennä naimisiin, joten minun pitää löytää kumppani.
Ensimmäinen poikaystäväni oli minun paras kaveri. Olimme molemmat vielä ihan lapsia, kokeilimme kaikki uudet jutut yhdessä. Meillä oli kivaa, olen onnellinen, että ensimmäinen suhde oli juuri tuon ihmisen kanssa. Edelleen olemme tosi hyvissä väleissä, ja muistelen lämmöllä meidän suhdekokeilua.
Toinen poikaystävä oli uusi tuttavuus, joka tutustutti minut ihan erilaiseen maailmaan. Kuvittelimme, että meillä oli syvä luottamus ja vakaa suhde - todellisuudessahan ei vielä edes tunnettu toisiamme, koko suhde kesti vain puolisen vuotta. Sain kokea miltä tuntuu, kun toinen epäilee kaikkea mitä sanot, ja on erittäin mustasukkainen. Löysin siis vierelleni juuri sellaisen miehen, jollaisiin olin jo tottunutkin; ennalta-arvaamattoman ja mustasukkaisen. Kyllä minä hänestä silti tykkäsin kovasti. Mutta olimme molemmat vielä niin nuoria.
Sitten alkoikin suhde, joka on vaikuttanut minuun ihmisenä tosi paljon. Kaikki oli yksinkertaisesti täydellistä. Sain kaiken, mitä tarvitsin, ja myös sen mitä en vielä tiennyt tarvitsevani. Jaoimme toisillemme ihan kaiken. Olimme täysillä mukana suhteessa, olimme parhaita kavereita, ja pystyimme näyttämään itsestämme kaikki puolet. Välillä kaipaan tuota aikaa. Kun tunsin olevani niin täydellisen rakastettu juuri sellaisena kuin olen. Kaipaan sitä rakkautta mitä meillä oli. Täydellisyyttä jatkui muutama kuukausi, kunnes toinenkin puoli tuli mukaan; helvetti. Raivokohtaukset, väkivalta, syyttelyt, alistaminen, manipulointi. Mitään tasaista arkea ei ollut, aina oli joko täydellisen ihanaa tai täydellisen hirveää. Sain jatkaa elämää, johon lapsuudessa ja nuoruudessa totuin; jatkuvaa epävarmuutta toisen mielentilasta, riitoja, kuoleman pelkäämistä ja kuoleman toivomista.
Mutta silti, rakastin enemmän kuin mitään. Aloin uskoa, ettei minulle parempaa kumppania olisi olemassakaan, eikä kukaan muu minua edes huolisi. Ja kärsin. Mutta silti en uskaltanut ja halunnut lähteä pois.
Seuraava suhde oli myös jollain tapaa minun ihmisyyttä ja olemusta muokkaava. Edelliselle olin suurimman vihan ja suurimman rakkauden kohde, tälle en ollutkaan mitään. Yritin kokoajan olla parempi, ja miellyttää vielä enemmän. Mutta en ollut mitään.
Yritin mukautua toisen mieleen, olla juuri sellainen kuin hän haluaa, ja vielä enemmän. Mutta en ollut yhtään mitään. Meillä ei ollut luottamusta, enkä kokenut olevani rakastettu. Mutta kun yritin lähteä pois, minut aneltiin takaisin. Minulle valehdeltiin, ja jos otin asian puheeksi, tilanne käännettiin niin päin, että minä olin lopulta aina se, joka pyyteli anteeksi.
Anteeksi, kun loukkaannuin, kun valehtelit minulle.
Anteeksi, kun loukkaannuin, kun petit minua.
Anteeksi, kun loukkaannuin, kun kohtelit minua kuin ilmaa.
Anteeksi, kun olet kusipää, joka ei todellakaan ansaitse minua.
Seuraava suhde oli silmiä avaava. Rakastuin tulisesti, nyt vihdoin löysin sen oikean. Oltiin toistemme parhaita kavereita, tehtiin asioita yhdessä, hoidettiin minun lasta yhdessä. Hän osallistui arkeen ihanasti, kävimme lenkillä, siivosimme kotia, hoidimme lasta. Suunnittelimme tulevaisuutta.
Yhtäkkiä huomasin, että minun mielipiteet asioista alkoivat muuttua. En tykännytkään minun kavereista. En halunnut poistua kotoa. En halunnut käydä äitin luona, enkä voinut luottaa muihin kuin kumppaniini. Kunnes tajusin, että nämä eivät ollutkaan minun ajatuksia. Hän manipuloi minua, pääsi pääni sisälle, ja sai muokattua minun mielipiteitä. En saanut juhlia, en saanut juoda, en saanut viettää aikaa ystävien kanssa. En saanut puhua ystäville. Minun piti olla kotona, olla olemassa vain häntä varten, ettei hauras ego ja olematon itsetunto vain saa kolausta kun tyttöystävä nauraa muidenkin vitseille.
Seuraava, ja toistaiseksi viimeisin suhde oli hajottava. Löysin sielunkumppanini, löysin sen, jota en halua enää koskaan menettää. Löysin miehen, joka oli täydellisesti minun kaltainen. Ajattelimme asioista samalla tavalla. Hän oli se, mitä halusin, ja mitä tarvitsin. Hän oli miespuolinen versio minusta. Hän oli erilainen kuin muut. Paljon jännittävämpi.
Suhteen alussa meidän kommunikointi ei toiminut millään tavalla. Paljon kiertelyä ja kaartelua, ei yhtään suoraa puhetta. Sama jatkui koko seurustelun ajan. Ei puhuttu toisillemme suoraan, tai välillä minä puhuin, mutta hän pysyi silti hiljaa. Mikään ei tuntunut toimivan, mutta silti halusin hänet minun elämään.
Kun olimme seurustelleet lähes vuoden, minulla meni elämässä tosi huonosti. Uupumus ja masennus kaatoi minut maahan, enkä meinannut päästä ylös. Sinä keväänä olisin tarvinnut toisen siihen vierelle kulkemaan mukana, kuuntelemaan, ja auttamaan. Mutta juuri siinä hetkessä hän lähti pois. Sanomatta sanaakaan.
Hän kulki vierelläni niin kauan, kun minulla meni hyvin, mutta kun olisin tarvinnut häntä, hän lähti. Meillä oli intohimoa, mutta ilmeisesti rakkautta ei. Minä kyllä rakastin, enemmän kuin ketään koskaan. Olisinpa saanut siitä edes pienen osan takaisin.
Kesän aikana kasasin itseni palasista ehjäksi, yksin. Kesän jälkeen hän palasi takaisin. Me ei seurustella, mutta tässä me olemme silti. Kaksi vuotta eron jälkeen. En tiedä mitä tunnen tai ajattelen tästä kaikesta. Rakastan edelleen.
Kun mietin minun seurusteluhistoriaa taaksepäin, tajusin erään pelottavan asian. Olen oikeastikin aina etsinyt vierelleni isäni kaltaisia kumppaneita. Kaikki heistä ovat keskenään erilaisia, mutta heitä yhdistää se, että he kaikki ovat jollain tapaa kuin isäni oli.
Kylmiä, etäisiä, vihaisia, mustasukkaisia, väkivaltaisia, manipuloijia, alistajia, valehtelijoita, tai pettäjiä.
Ja kun tajusin tuon, tajusin myös toisen asian. Minä en halua enää parisuhdetta. Olen viimeksi suhteessa tuntenut olevani rakastettu 6 vuotta sitten. Ja silloinkin kaupan mukana tuli raivokohtaukset ja väkivalta, joten hyvin mielelläni elän ilman romanttista rakkautta.
Minä en enää suostu alistumaan toisen tahtoon, enkä kuuntele valehtelua. En osaa sanoa mitä tekisin, jos joku minua vielä löisi. En ainakaan alistuisi osaani. Minua ei enää käytetä egon boostaamiseen tai itsetunnon kohottamiseen. Minä tarvitsen ja ansaitsen järkevän, luotettavan, aikuisen kumppanin.
Minä ymmärrän ja hyväksyn sen, etten ainakaan vielä osaa etsiä kuin miehiä, jotka sopivat lapsuudesta tuttuun rooliin. Ja juuri ne miehet ovat heitä, joita halveksun eniten.
Enkä halua kumppanikseni ihmistä, jota halveksun. Haluaisin terveen ja vastavuoroisen suhteen. Mutta siihen minua kiinnostavat ihmiset eivät kykene, joten täytyy olla yksin. Tällä rahalla saa tällaista.